Voihan villasukka!!

Kausiluonteisesti tauti on vuosikymmenien aikana nostellut päätään, ennustamattoman epäsäännöllisesti iskenyt. Se kyti jo siinä pienessä tytössä, joka yritti neuloa vaaleanpunaisia tumppuja niiden koskaan valmistumatta. Se istui syvällä nuoren tytön rinnassa silloin, kun opettajan vaativan katseen alla yritti saada lapaset tehdyksi - hikisin kämmenin liian tiukkaa silmukkaa puikoilla väkisin repien. Vaiva ilmeni myöhemmin pahempana nuoressa naisessa, joka innostui virkkaamaan pitsiä. Ihan totta, olen virkannut pitsiliinoja! Niistä tuli oudon laineikkaita, en osannut.

Iän karttuessa sairaus puhkesi kukkaan kunnolla. On sillä nimikin: NEULOOSI! Kyseessä on pakottava tarve neuloa. Useimmiten innostuksen lähteenä ainakin minulla on villasukat. Niitä minä olen jopa oppinut tekemään ja tulee niistä nykyään ihan käyttökelpoisiakin.

Ennen äitiyttä neuloin villasukkia lähinnä itselleni. Menestys oli hyvinkin vaihteleva. Eräänkin kerran piti ilmoittaa työpaikalle, että joudun olemaan päivän sairauslomalla. Olin onnistunut työntämään puikon syvälle jalkaterääni. Siinä se sojotti kuin nuoli Akilleen kantapäässä ja vaati voimankäyttöä irrotakseen. Ai että se teki kipeää! Taisi muuten nämä sukat lopulta jäädä kesken innostuksen mentyä ohi. Tämän jälkeen vaiva ei oireillut muutamaan vuoteen.

Mutta annas olla, kun äidiksi tulin. Se oli menoa taas. Neuloin villasukkia sekä lapasia, joiden peukalo sojotti hassusti pystyssä. Niin pahaksi se äityi, että keksin neuloa esikoispojalleni villapaidan. Ajattelin, että äkkiäkös minä sen teen, kaksivuotias ei isoa paitaa tarvitse. Takakappale on valmis, siinä kaikki. Poika täyttää pian kuusitoista.

Varastosta löytyy laatikko, oikein käsityölaatikoksi nimetty. Siinä on kaikki neulontaurani häpeälliset merkkipaalut. Eripariset villasukat, tuo kuuluisa takakappale, sukat jotka jäivät päättelemättä, aloitettuja varsia ja vaikka mitä. Voin joskus esitellä nämä teille. Saattepa ainakin kunnon naurut.

Äidiksi olen tosiaan tullut jo viisi kertaa. Sama kuvio on toistunut joka kerta, hirveä himo neuloa. Nuorinta lasta odottaessani viisi vuotta sitten, olivat neuloosin oireet todella pahat. Neuloin villasukat koko perheelle. Ihan pakko oli neuloa vauvalle peitto sekä myssy ja mikä pahinta: karvalapasia! Niitä oli pakko neuloa jokaiselle lapselle. Mies onnekseen ei kuulunut karvalapasiin oikeutettujen piiriin. Ja kun kaikki olivat lapasensa saaneet, niin pitihän ne tehdä vielä syntymättömälle lapsellekin. Niiden kanssa meinasi aika loppua kesken. Nimittäin minä olen se äiti, joka neuloi lapasia salissa synnytyspöydällä pötköttäen. Synnytys oli käynnistynyt ja hyvässä vauhdissa, mies nukkui kiikkutuolissa vieressä. Olisittepa nähneet paikalle tulleen kätilön ilmeen! "Aika erikoista!" totesi hän. Ihan en ehtinyt lapasia valmiiksi tehdä, kun vedet meni ja poika ponkaisi maailmaan. Viimeiset silmukat väänsin osastolla. Sai lähteä vauva kotiin äidin tekemät tumput käsissä.

Tuon episodin jälkeen oli rauha maassa viisi vuotta. Muutama vuosi sitten ostin ihanan pinkkiä ja vaaleanpunaista lankaa tehdäkseni itselle herkullisen väriset sukat. En saanut edes aloitettua. Nyt langat ovat mystisesti johonkin kadonneet, en tiedä minne. Ovat kai siellä samassa paikassa, jossa majailee ne sata kuulakärkikynää ja moni muu katoavainen tavara. Viime syksyn aikana turkulainen ystäväni Anna on herätellyt neuloosin oireita minussa. Hänen töitään olen katsellut Instagramissa ja Facebookissa, yhdessä olemme nauraneet nuoruuden epäonnistuneille luomuksille. Ja niin koitti se päivä, että Anna meni liittämään minut Facebookin Voihan villasukka! -ryhmään. Sen jälkeen ei ollut enää paluuta. Oli ihan pakko mennä ostamaan lankaa ja juhlapäivän kunniaksi upouudet puikot.

Vuittonin pohjalla lankaa ja puikot.

Liikaa haastetta en halunnut itselleni heti aluksi laittaa, vaan valitsin valmiiksi sävytettyä lankaa, jolla tulee kaunista kuviota ihan itsestään. Tai siis kyllä siinä niitä puikkoja täytyy kuitenkin heiluttaa. Voi sitä vauhtia millä sukanteko lähti sujumaan. En ole pro enkä lähelläkään marttaa, mutta sutjakasti sujui. Aivan kuin taukoa ei olisi ollutkaan! Mielessäni toki jo monta muuta projektia.

Ensimmäisen sukan kanssa olin vaikeuksissa. Tiedättehän sen tunteen, kun tulet häirityksi ja ajatukset karkaavat pahasti omille teilleen? Minulle ja sukalle kävi niin, seurauksena silmukoiden putoaminen ja karkaaminen. Voi sitä sadattelun määrää, sillä minun taidoilla silmukoiden kalastelu ei ole helppo juttu. Jouduin purkamaan pari senttiä ja sen myötä tuntui katoavan aina vain lisää. Sain lopulta ongittua oikean määrän takaisin puikoille, mutta jälkeenpäin katsottuna neuleessa näkyy reikiä kantapään kohdalla. Ja sama mokoma toistui vielä kärkikavennuksissa! Käsityön jälki se näkyy sitten sielläkin... Nämä sukkien maanantaiversiot saivat ihan oman nimensä. Asiaan osallinen (eli syyllinen) tietää, muut voivat vain arvailla.

Tadaa!! Valmis. (päättelemättömät langanpäät näppärästi piilotettu kuvattaessa...)
Tuore tilanne: toinen valmis ja sille kaveri tekeillä.

Tänään kaupasta mukaani tarttui lankoja ja kolme käsityölehteä. Ajatelkaa, KOLME!! Kun oli kivoja ohjeita kaikissa enkä osannut valita, niin ostin sitten kaikki. Se on vähän sama kuin joululehtien kanssa: voi sitten jälkeenpäin katsella mitä kaikkea taas jäi tekemättä...

Sisäinen hamsterini tuli esille...

Toivottavasti saan edes pari suunniteltua projektia valmiiksi ennen oireiden laantumista. Niin hurjaksi meinaan heittäytyä, että ihan kirjoneulettakin. Ehkä.

Katariina <3