Mitä kaikkea äidit(lue:vanhemmat)ajattelevat kun lapset kasvavat. Mutta ennen kaikkea mitä lapsesi ajattelee?

 

Tämä aihe on monesti ollut mielessä ja ajatuksena on ollut kirjoittaa näitä mietteitä myös blogiin, mutta nyt vihdoin saan sen tehtyä. Ehkä aika on kypsä nyt.

Meidän lapset ovat ystäväpiirini vanhin ja lähes nuorin, sillä näillä meidän sisaruksilla on ikäeroa yli 11 vuotta. En koe, että suuret ikäerot sisarusten välillä olisivat mitenkään erityistä tai poikkeuksellista heidänkään kannalta, sillä minulla on kolme veljeä ja yksi sisko, ja vanhimman ja nuorimman ikäero on 19 vuotta. Nyt kun tuo minun nuorin sisarus meni ja täytti 18, olemme kaikki jo aikuisia ihmisiä. Ikäerotkaan eivät tunnu enää niin suurilta.

Koen, että olen onnekas myös niin, että olen saanut olla mukana auttamassa ja seuraamassa nuorempien sisarusten kasvua ja kehitystä. Teini-ikäisenä olin suuri apu äidilleni ja nykyään juttelemme monesti niistä hassuista hetkistä kun sisarukseni olivat pieniä.

Ella on ollut niin ihana pikkuveljen kanssa. 12-vuotias tyttö osaa käsitellä pientä vauvaa jo niin hyvin. Kun odotimme vauvan tuloa, keskustelimme monesti siitä, minkälainen hänestä tulisi. Isosisko odotti ensimmäistä kohtaamista, sillä kerroin hänelle, kuinka hän saa kokea rakastumisen tunteen ensimmäistä kertaa elämmässään, ja ihan pian. Sen tunteen, kun otat pienen syliin ensimmäistä kertaa ja valtava rakkauden tunne iskee sinuun kuin salama taivaalta. Ella muistaa sen tunteen ja myöntää, että juuri niin sinä kävikin. 

Ellasta pian tuli innokas isosisko joka kovasti odotti jokaista "ensimmäistä kertaa", jonka Edvin elämässään tulisi kokemaan. Milloin Edvin kääntyisi ensimmäisen kerran, nauraisi, puhuisi ja kävelisi. Näitä mietimme usein myös yhdessä.

Nyt meidänkin elämä on täynnä vaiheita ja niiden mukana mennään, parhaan mukaan. Meillä toinen oppi juuri kävelemään ja toinen taas toivoo, että välillä voisi vain lähteä kävelemään. Teinipuuskia on ollut ja voi olla, että niistä tuee vielä osa meidän päivittäistä arkea. Me yritämme selvitä niistä, ymmärtämällä ja tukemalla tuota nuorta.

Myönnän, että olen välillä aika tiukka ja minulla on sääntöjä, mutta mielestäni kasvatuksessa täytyy myös olla rajoja ja seurauksia, kaiken sen hellyyden ja rakastamisen rinnalla. Rajoja on, sillä niitä automaattisesti rikotaan ja meidänkin nuori usein kokeilee kepillä jäätä. Haluan olla tietoinen 12-vuotiaan tytön menoista, ystävistä ja tekemisistä. Minusta se on myös välittämistä.

Nykymaailmassa valitettavasti kiusaaminen on osa jokapäiväistä elämää nuorten keskuudessa ja niihin voi puuttua vain silloin jos niistä on tietoinen. Jopa aikuiset ihmiset kiusaavat toisiaan, varsinkin somessa. Ihan käsittämätöntä.

Ellalla on tarkkoja rajoja myös some-maailmassa ja me keskustellaan niistä aina säännöllisesti. Milloin siis on aika antaa nuorelle sitä omaa yksityisyyttä? Tietysti jokaisella lapsella(ihmisellä)on oikeus yksityisyyteen, mutta milloin sen aika on? Milloin vanhempien ei tarvitse enää puuttua vai onko se niin, että puuttumisen ei pidä koskaan loppua, mutta se vain muuttaa muotoaan...

Neiti on aika avoin meidän vanhempien kanssa, mutta silti koen, että voisimme vieläkin enemmän puhua asioista. Minulla ja äidilläni on onneksi esimerkillinen suhde, sillä juttelemme paljon asioista. Ella on tottunut siihen, että purkaan sydäntäni äidilleni ja vaihdamme päivittäin kuulumiset. 

Keskustelu lasten kanssa on niin tärkeää. Mainitsen tästä asiasta hyvin usein meillä kotona. Nuorella on niin paljon tunteita, mietteitä, ajatuksia, ahdinkoja, iloja ja kaiken maailman tunnemyrskyjä ja me vanhempina, olemme heidän tuki ja turva. Murrosikää lähestyvällä tapahtuu niin paljon muutoksia oman pään sisällä, sekä vartalossa, että ei ihme että joskus kiukuttaa. 

Joskus maailma romahtaa ihan totaalisesti ja elämä on paskaa, ja sitten on niitä päiviä kun kaikki on niin ihanaa ja kivaa. Miten minä osaan olla se paras tuki näissä tilanteissa? Miten saan lapsen ymmärtämään, että minä myös olen kokenut kaiken tuon. Ja että minä tiedän, ettei maailmasi lopu vaikka nyt tuntuukin siltä. Miten saan lapseni avautumaan minulle niin, ettei se ole(and I quote)"noloa" ja "tyhmää" jutella vanhempien kanssa näistä asioista.

Ellan mottohan on(varsinkin ystävien läsnäollessa), "sähän aina sanot, että koti on mun turva paikka, jossa saan kiukutella ja raivota rauhassa." Aivan. Näin olen sanonut ja näin on näppylät!

Joka päivä vaihdamme kuulumiset. Puhumme koulupäivästä, ystävistä ja päivän suunnitelmista. Olen oppinut sen, että jos lapsi ei itse avaudu, niin sitten on kysyttävä. Ja niin me teemmekin. 

Teini-ikä on vasta aluillaan ja varmasti välillä tekee tiukkaa, myös äidille. Minäkin olen aiheuttaanut omalleni harmaita hiuksia sen ikäisenä, mutta selvisimme niistä. Teini-ikä on vaikeata aikaa, mutta teemme parhaamme siinä, että lähtökohdat ovat mallillaan. Meillä on ihana koti, paljon rakkautta ja tukea. Voiko sitä tehdä vielä jotakin muuta. Joskus suunittelen lukitsevani tuon tytön kuplan sisälle, ettei paha maailma satuta. Ja kotoonta hän saa sitten muutta pois vasta kolmekymppisenä.

(Ja nyt lue seuraava huumorilla, mutta puolivakavana :D)

Kunnes taas tajuan, että ei hitto, enhän mä nyt tätä niin kauan kestä! Ai, että tuo tyttö asuisi kotona vielä kolmekymppisenä. Sitten huokaan ja ajattelen, että noooohh mahdollisesti jo reilun viiden vuoden päästä Ella saattaisi olla jo omillaan. Ja sitten taas putoan maan pinnalle kun muistan, että ai hitsit, meillähän on vielä tuo yksi vuotias! 

Sitten on vielä ne kaikenmaailman "vakavat" keskustelut lasten kanssa, kukkasista, mehiläisistä ja sen semmoisista. Koskas niistä puhutaan? Vai puhutaanko? Kyllä meillä varmasti puhutaan. 

Ai että. Vanhemmuus se vasta onkin mukavaa. 

Olen kuitenkin ottanut sen asenteen, että olemme rehellisiä ja lapsi saa aina kysyä mitä vain haluaa, meillä ei ole tyhmiä kysymyksiä. Ja hei, huumoria. Sitäkin tarvitaan. Usko pois! 

Vaikka välillä riidelläänkin rajusti, niin kyllä sitä myös rakastatetaan rajusti. Yhdessä kuljemme tätä maktkaa, käsi kädessä.

Mitä ajatuksia sinulla on lasten kasvamisesta? Huolestuttaako sinuakin joskus, tai mietitkö mitä niillä pienillä ihmisillä oikein liikkuu päässä? Tuntuuko välillä, että ne vois vaan vaikka lähettää sinne Mikä-Mikä-Maahan, etteivät vaan kasva.

Jaathan kommenttisi meille. Oikein mukavaa ja aurinkoista viikkoa!!