HOW CAN A PERSON BE FILLED WITH LIFE AND THEN BE SO EMPTY - WHERE DOES IT ALL GO?

Mä oon istunu parvekkeella ja nauttinu ihanasti lämmittävästä kevätauringosta. Kuunnellu lintujen laulua ja säikähtäny omaa, pöhkösti hymyilevää heijastustani parvekelasissa. Juonu ihan liian monta kuppia teetä, kahvista nyt puhumattakaan. 

Mä oon istunu siinä samalla parvekkeella ja tuijottanu sumusta sakeeta maisemaa pää ihan yhtä sumussa. Kuunnellu sitä hemmetin painavaa hiljasuutta, sulkenu silmät ja toivonu vaan että aika kulkis edes himpun verran nopeemmin. 

Oon kipuillu niin monista asioista, kulkenu pimeitä, öisiä katuja ristiin rastiin vailla minkäänlaista päämäärää, musiikki niin kovalle käännettynä että en oo kuullu edes omia ajatuksiani, ja kotiin päästyäni kietoutunu niin moniin peittoihin että mua ei löytäis niiden välistä kaivamallakaan. Oon vuodattanu tuhansia kyyneleitä tietämättä itekään niiden kaikkien syytä. Oon hykerrelly onnesta, halaillu rakkauspäissäni, nauranu vatsalihakset kipeiks, pakahtunu kiitollisuudesta, hymyilly hölmönä yksikseni... Oon ollu ihan vilpittömästi ja aidosti onnellinen - niin onnellinen että sekin tekee melkein kipeetä.

IMG_7139

Mä oon ehkä ottanu muutamia harppauksia taaksepäin, mut kyllä mä oon sit sen vastapainoks myös menny miljoonia ja taas miljoonia askeleita eteenpäin. 

Mä löydän itteni taas kerran siitä parvekkeelta istumasta, tukka takussa ja sukat ihan vinksin vonksin jaloissa. Auringon ensimmäiset säteet maalaa koko maiseman kultaseks, ne kiipeilee pitkin mun kasvoja ja hiuksia, seikkailee puiden oksilta talojen katoille ja kurkistelee uteliaana nurkkien taakse. Aamuilma on kirpeetä hengittää, ja mä mietin vaan että ei tää elämä oo oikeestaan yhtään hullumpaa. Eiii yhtään.