YKSIN

Tänään tekee mieli kirjottaa (tiedättekö, ku välillä vaan tulee niitä semmosia kirjotuspuuskia?), ja oikeestaan tää nimenomainen aihe on ollu tässä viime aikoina  - syystä tai toisesta... - aika paljon mielessä, niin ihan kiva vähän avata näitä ajatuksia teillekin.

Mä oon siis tosiaan asunu tässä nykyisessä kämpässä nyt jo suunnilleen nelisen kuukautta - niistä osan vielä parisuhteessa ja lopulta sit en enää ihan niin parisuhteessa (vihaan sanaa sinkku, yh) - ja nää kuukaudet on kyllä olleet yhtä tunteiden vuoristorataa, sen vaan sanon. Alkuun mä olin ihan puhtaasti pelkästään innoissani, ja mulla oli jatkuvasti semmonen positiivinen ja elämänmyönteinen fiilis, enkä mä missään vaiheessa tuntenu oloani huonoks tai epämukavaks, vaikka aika paljon yksin olinkin. Oikeestaan se meni ihan päinvastoin, yksin oleminen oli mulle semmosta luksusta, johon en ollu toisen kanssa yhdessä asuessa todellakaan tottunu ja josta nautin ihan täysillä, koska mä oon niitä tyyppejä, jotka oikeesti tarvii sitä omaa aikaa ja tilaa. Pari ekaa kuukautta meni siis ihan superfiiliksissä ja olin niiin tyytyväinen ja kai aika onnellinenkin.

IMG_5189

Mut eipä sitä tietenkään oo olemassa hyvää ilman huonoa. Eron jälkeen se yksin oleminen muuttu jotenki ihan täysin - en enää nauttinukaan siitä, enkä odottanu sitä kotona hengailua ollenkaan samalla tavalla ku aiemmin. Se ei enää ollukaan kivaa ja uutta ja ihan luksusta, vaan se oli pakollista, paskaa, yksinäistä ja itkusta. Se oli päivästä toiseen tyhjä jääkaappi, lattioita pitkin levinneitä vaatteita, tiskaamattomia astioita ja käsittelemättömiä ajatuksia. Rintaa puristi, jalat tärisi, välillä en meinannu jaksaa edes nousta sängystä ylös. Olin ihan tosi hukassa, enkä mä osannu enää olla yksin. 

Sen faktan tajuuminen ja sisäistäminen oli mulle ku isku vasten kasvoja - miten mä, joka oon aina rakastanu olla yksin, en enää yhtäkkiä osaakaan? Miten edes ei voi osata? En oo koskaan ymmärtäny sitä. Samalla kuitenki tajusin myös sen että mun on yksinkertasesti vaan opeteltava. Opeteltava olemaan yksin, luotava semmonen toimiva arki just mua itteäni varten, ja alettava taas nauttimaan niistä kaikista asioista, joista mä oon ennenkin nauttinu. Mun on opeteltava olemaan taas minä, ihan yksin, ihan ite.

Ja niin mä sit rupesin opettelemaan. Pikkuhiljaa, yks asia kerrallaan, kaikessa rauhassa.
IMG_5347

Onhan tässä matkan aikana tullu rämmittyä, kiivettyä, kaaduttua ja noustua tuhat ja sata kertaa ylös ihan vaan huomatakseen että kaatuu taas uudestaan, mut kyllä mä oon silti eteenpäin mennyt, ihan hurjasti. Enää se ajatus yksin olemisesta ei tee kipeitä ja raskaita möykkyjä rintaan, se ei enää hakeudu kyyneleinä silmäkulmiin, eikä se enää tunnu ahdistavalta. Mä oon oppinu taas nauttimaan niistä parvekelaseissa kimaltelevista vesipisaroista, verhojen raosta kurkistelevasta auringonpaisteesta ja siitä että saan ihan ite päättää mitä syön ja millon syön. Oon oppinu nauttimaan hiljasuudesta, vapaudesta, yksin nukkumisesta ja siitä että kukaan ei välttämättä kaipaa mua moneen tuntiin tai odota mua kotona.

Paljonhan tässä on vielä tekemistä, tiedän sen, mut mä oon kyllä niin valmis siihen, koska uskon että just tämmöset asiat on sitä kasvamista ja ittensä löytämistä parhaimmillaan. Vaikka se ei aina iiihan siltä tuntuiskaan.