Antishoppaajan päiväkirja

Rakas päiväkirja,

tänään päätin lähteä tapojeni vastaisesti kaupungille kiertelemään kauppoja. Vettä satoi toista päivää, mies oli töissä ja lapset mummolassa ja minulla oli omaa aikaa. Ajattelin, että voisin lähteä etsimään uusia farkkuja ja tutkailemaan muutenkin alennusmyyntien tarjontaa. Yleensä välttelen vaateostoksia, koska kokemukseni eivät ole kovin myönteisiä. Nyt kuitenkin kuvittelin mielessäni itseni rennolle shoppailukierrokselle, jonka jälkeen istuisin kahvilassa syömässä herkullista pikkupurtavaa.

Pääsin ensimmäiseen kauppakeskukseen likomärän sateenvarjoni kanssa, kun puhelin soi. Jouduin selostamaan kiukkuiselle pojalleni, miten hän saisi wifin toimimaan, ja soitin vielä kaksi muuta puhelua, jotka oli parempi hoitaa heti alta pois. Sen jälkeen pääsin aloittamaan kierrokseni. 

Huomasin, että ruusuiset mielikuvani rennosta shoppailusta alkoivat aika pian karista pois. Olin kiertänyt jo useamman liikkeen ja sovittanut monet farkut, enkä vieläkään ollut löytänyt tummansinisiä, ohuita, joustavia ja edullisia farkkuja, joissa ei olisi järkyttävän korkeaa vyötäröä. Vaikka yritin shoppailla kuinka rennon letkeästi, minulla oli kuuma. Tai siis oikeastaan hiki. Mukaan lähti yksi toppi (sovittamatta, koska oli niin halpa), yksi paita ja yhdet harmaat sammarit, jotka ostin sen varalta, etten tulisi löytämään farkkuja. Sammarit menisivät ainakin sitten syksyllä töissä.

Huomasin, että parkkiaika oli loppumassa. Olin juuri löytänyt eräästä liikkeestä potentiaaliset, kriteerit täyttävät farkut, joten kävin maksamassa lisää parkkiaikaa, jotta voisin sovittaa niitä. Olin myös päättänyt mennä nautiskelemaan kahvilan herkuista, vaikka olinkin epäonnistunut shoppailussa siihen asti.

Menin farkkujen kanssa sovituskoppiin. Vähän jännitti. Olin jo todennut, ettei kokomerkintöihin voinut luottaa. Koon 38 housut saattoivat olla aivan liian isot, juuri sopivat tai ne saattoivat jumittua jo polven yläpuolelle. Onnistuin! Ihan (lähes) täydelliset. Marssin kassalle hikisenä kuin pieni porsas ja maksoin ostokseni.

Sen jälkeen astelin suorinta tietä kahvilaan ja ostin pulledpork-tomaattileivän ja sitruuna-tuorejuustokakkupalan. Olin lopulta jopa vähän tyytyväinen itseeni, mutta toisaalta tunsin myös huonoa omaatuntoa siitä, olinko tehnyt liian pikaisia päätöksiä. Olisiko pitänyt kuitenkin jättää ne sammarit ostamatta?

Huitaisin ranteella kakkupalaani, ja rannekelloni, hihani ja housuni olivat tahmeassa marenkikuorrutteessa. Onneksi olin jo tuntia aikaisemmin käyttänyt kelloni pariston vaihdossa. Olisi ollut noloa viedä sinne marenkitahmainen kello. Kastelin servettiä vesilasissa ja yritin pyyhkiä sotkuja vaatteistani mutta turhaan. Söin kakkupalani ja jätin taakseni keskustan kaupat ja murentuneen shoppailu-unelmani. Ajoin ruokakauppaan, jossa vielä kassalla pudotin rahat lattialle. Meinasin jo peitellä tilannetta pienellä vitsillä, kuinka tätä rahaa on vaikka heiteltäväksi, mutta olin sitten kuitenkin hiljaa.

Seuraavalla kerralla, kun joudun lähtemään ostoksille, olen viisaampi enkä kehittele minkäänlaisia kuvitelmia. Pessimisti ei pety.

- Karoliina

P.S. Myös mieheni kävi tänä aamuna ostoksilla. Hän tarvitsi uudet työkengät. Hän osti ne ensimmäisestä kaupasta viidessä minuutissa.