Ikäkriisi? (ja miten se nitistetään)

Lähestyvä vuosittainen ikääntymisen merkkipäivä on herättänyt ajatuksia, ehkä enemmän kuin aiemmin. En ole koskaan ennen kärsinyt minkäänlaisesta ikäkriisistä, mutta tietyt asiat pistävät kyllä miettimään vanhenemista.

Puhelimen etukamera on pelottava. Se näyttää jokaikisen rypyn ja juonteen, kun se sattuu lävähtämään päälle. Rockfestarit ovat nostalgiamatka omaan nuoruuteen. Menin Jurassic Rockiin vain vanhojen hyvien artistien vuoksi. Kaija Koota fanitin lapsena, CMX:ää ja Timo Rautiaista & Trio Niskalaukausta teini-ikäisenä. Nykyartisteista en tunnista puoliakaan. En myöskään ymmärrä läheskään kaikkea, mistä lapseni puhuvat keskenään.

Minulla ei oikeastaan ole ollut syytä kriiseillä iästä. Sellaiset yleiset elämän perusasiat (jotka eivät tietenkään ole mitenkään pakollisia), on tullut tehtyä aika nuorena. Menin naimisiin 24-vuotiaana ja tulin äidiksi 25-vuotiaana. Sain tutkintoni valmiiksi 26-vuotiaana, ja 28-vuotiaana olin kahden lapsen äiti. Työelämässä olen ehtinyt olla valmistumisen jälkeen kuusi vuotta.

Elämän perusasiat ovat kunnossa, enkä usko olevani hirveän pahasti rupsahtanut. Miksi ihmeessä ikääntyminen siis aiheuttaa päänvaivaa? Enhän edes haluaisi olla enää kovin nuori, ainakaan teini-iässä. Silloin kaikki on tuhat kertaa vaikeampaa. Oikeastaan syy pohdintoihin on yksi kysymys: Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?

Kysymys tuli vastaan eräässä kirjassa, ja ensimmäinen ajatukseni oli: Viiden vuoden kuluttua olen 39-vuotias. Ja siitä se ajatusketju sitten lähti. Onko tämä sellainen elämä, jonka haluan? Jos haluan vielä opiskella, pitäisikö se tehdä nyt? Entäs se ulkomaille muuttaminen? Toinenkin lapsi menee kohta jo kouluun. Pitäisikö asua tässä vai ostaa uusi talo? Vai rakentaa? Onko liian myöhäistä vai aikaista? Olisiko pitänyt matkustella enemmän tai opiskella enemmän sivuaineita? Onko jo myöhäistä alkaa käyttää silmänympärysvoidetta?

Tosiasia on, että vuodet kuluvat todella nopeasti. Ihan kuin vasta äsken olisin kuunnellut ensimmäistä kertaa Surupukua, mutta sehän olikin 15 vuotta sitten. Yläkoululaiseni ovat 2000-luvulla syntyneitä. Moni heistä luuli, että 1970-luvulle sijoittuva elokuva kertoi 1990-luvusta ja jotkut pohtivat, että "se Juha88 on kyllä tosi vanha". Olen lakannut pitämästä itseäni nuorena opettajana ja alkanut näkemään itseni jo melko kokeneena opettajana. 

Pienimuotoiseen ikäkriisiin on ehkä syynä myös se, että nykymaailmassa ihmisen odotetaan saavuttavan niin paljon. Pitäisi kerätä meriittejä työelämästä ja kokea elämyksiä. Pitäisi elää täysillä hetkessä mutta kuitenkin suunnitella elämänsä ja tehdä järkeviä valintoja. On oppia ikä kaikki, mutta silti pitäisi elää kuin viimeistä päivää. Ulkopuolelta tuleva paine voi helposti muuttua moittivaksi sisäiseksi ääneksi.

Aina voi jossitella, mutta menneitä ei voi muuttaa. Menneisyyden valinnoilla on ollut tarkoituksensa, ja ne ovat kuljettaneet aina tiettyyn suuntaan. Voi miettiä, haluaako muuttaa nykyisyyttä ja miten voi vaikuttaa tulevaan. Tältä pohjalta ajattelin nitistää ikäkriisinpoikasen. Ensin keskityn miettimään, mihin olen tyytyväinen, ja pyrin säilyttämään sen. Sitten mietin, mitä haluan muuttaa ja miten saavutan sen. (Olen tosin myös vaihtanut kasvojenhoitotuotteet laadukkaampiin.) Viimeisenä muistan ohjeen, jonka universumin hyödyllisin kirja kertoo kannessaan: Don't panic.

- Karoliina