Keskeneräisyyden sietäminen


Luin jokunen päivä sitten Hetkiä maalla -blogista tekstin, joka käsitteli oman kodin remontin aiheuttamaa turhautumista kaiken keskeneräisyydestä. Voin hyvin samaistua tuohon tekstiin, sillä meilläkin on talossamme ollut oikeastaan aina jokin projekti kesken. Olihan se tiedossa, että kun ostaa vanhan talon, on siinä koko ajan jotakin laitettavaa. Silti välillä ärsyttää, kun monta asiaa on melkein valmiina tai tietää, että kylpyhuonetta ei voi remontoida, ellei satu saamaan lottovoittoa. 

 

Keskeneräisyyden sietäminen kaikilla elämänalueilla on varmaankin persoonakysymys. Siinä missä joku elää aivan tyytyväisenä epävarmoissa ja avoimissa tilanteissa, joku toinen ahdistuu siitä, ettei mikään tule valmiiksi. Minä lukeudun näihin jälkimmäisiin. Olen sellainen ihminen, jolle on tärkeää saada laittaa asioille piste. Sellainen, jota vaivaa viivästynyt gradu, palanut lamppu tai luonnoksissa tarkistusta odottava blogiteksti.

 

Vuoden vaihtuminen ja kevätlukukauden alkaminen muistuttaa oman työuran keskeneräisyydestä ja epävarmuudesta. Nyt alkaa avoimien työpaikkojen odottelu, sitten mahdollisten haastattelujen odottelu, sitten päätösten odottelu. Kun tätä on takana melkein viisi vuotta, olisi mukavaa saada asialle tuttu ja turvallinen piste, vakituinen työpaikka. 

Elämähän ei kuitenkaan koskaan ole valmis. Se on keskeneräinen, me olemme keskeneräisiä. Joskus on mahdollista saavuttaa jokin välietappi, mutta sitten joudumme taas mukaan johonkin uuteen, oli se sitten pieni remonttiprojekti, uusi ura tai elämäntapamuutos.
 

Opiskelijasta tuli opettaja viisi vuotta sitten. Tässä kylläkin ollaan Viikatteen keikalla Lutakossa.

 

Ensimmäisella ulkomaanmatkalla kahden lapsen kanssa, juuri onnellisesti perillä. Pari päivää tämän kuvan ottamisesta tyttö sairasti enterorokon ja korvatulehduksen Espanjassa.

Keskeneräisyyden sietäminen on aika pitkälti kiinni itsestä. Minä olen itse jonkinlaisena ns. suorittajaihmisenä yrittänyt asennoitua positiivisesti epävarmuuteen ja kesken oleviin asioihin. Venyneet projektit antavat aikaa ajatella uusia näkökulmia ja vaihtuvat työpaikat antavat kokemuksia monenlaisista työyhteisöistä. Aina ei tietenkään voi olla noin positiivinen, esimerkiksi nyt, kun haluaisin saada tämän tekstin valmiiksi, ja nettiyhteys on taas katkennut.

Suorittajaihmisen huono ominaisuus on se, että hän saattaa helposti elää sitten kun -elämää. Odotetaan projektin valmistumista, ammattiin valmistumista, työviikon päättymistä, lukuvuoden päättymistä. Ajatellaan, että sitten kun tämä on ohi, voin... Keskeneräisissä asioissa ei kuitenkaan yleensä ole mitään vikaa. Ne saavat pisteensä sitten kun saavat. Olennaista kai kuitenkin on, mitä teemme sillä aikaa. Elämmekö tulevaisuuden kuvitelmissa vai tässä hetkessä?