Mikä on seuraava etappi?

Viime päivinä olen saanut huomata sosiaalisesta mediasta, kun nuoret (ja myös vähän vanhemmatkin) ovat iloinneet opiskelupaikan varmistumisesta tai sitten ilmoittaneet ryhtyvänsä viettämään välivuotta, koska koulun ovet eivät vielä auenneet. Nämä uutiset saivat minutkin muistelemaan menneitä.

Ylioppilas vuodelta 2002

Pääsin yliopistoon vuonna 2004, kaksi vuotta ylioppilaaksi pääsyn jälkeen. Lukion jälkeen en edes halunnut hakea opiskelemaan. Olin kai jo niin väsynyt opiskeluun, että halusin tehdä jotain käytännöllistä. Olinkin vuoden työharjoittelussa ja töissä. Seuraavana keväänä en vielä oikein selvästi tiennyt, mitä halusin tehdä tulevaisuudessa. Hain opiskelemaan sekä luokanopettajaksi että englanninopettajaksi ja olisin hakenut myös äidinkielenopettajaksi, mutta aika ei riittänyt enää siihenkin kokeeseen valmistautumiseen. Vaikka jätin yhden hakukohteen pois, valmistauduin pääsykokeisiin silti liian huonosti. Pääsykokeetkaan eivät olleet lainkaan sitä, mitä olin kuvitellut, eli yliopiston ovet eivät auenneet.

Toisen välivuoden aikana mielessäni alkoi kehittyä mielikuva itsestäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Kun poikaystäväni sai työpaikan Jyväskylästä, päätin, että haen vain äidinkielenopettajaksi ja ainoastaan Jyväskylään. Valmistauduin pääsykokeeseen todella huolellisesti, vaikka tuona vuonna pääsykokeeseen ei tarvinnut lukea kirjan kirjaa. Soveltuvuuskokeessa varmasti näkyi itsevarmuuteni, joka oli kehittynyt sen parin vuoden aikana, mm. koulussa tehdyissä työharjoitteluissa. Otin riskin, ja se kannatti. Muistan vieläkin hyvin elävästi sen hetken, kun sain kuulla, että olin päässyt yliopistoon.

Seuraava etappi ammatillisella polulla oli valmistuminen yliopistosta vuonna 2010. Taisi siinä muutama ilon kyynelkin vierähtää, kun yön pimeinä tunteina, yksivuotiaan lapsen kotiäitinä vääntämäni gradu oli hyväksytty ja odottelin vain tutkintotodistusta. Valmistumisen kynnyksellä ajattelin, että muutaman vuoden kuluttua olen varmaankin vakituisessa työssä Keski-Suomessa. Tie vei kuitenkin takaisin Etelä-Savoon tekemään viideksi vuodeksi pätkätöitä. Yhden vuoden olin kotona, kun toinen lapsemme syntyi. Vakituisen työn löytyminen tuntui jo yhtä epätodennäköiseltä kuin lottovoitto.

Ensimmäisen opettajavuoden jälkeinen kesä. Tiedossa oli vapaa vuosi, sillä kuopus oli jo matkassa mukana.

Niin vain kävi loppujen lopuksi, että kuusi vuotta valmistumisen jälkeen sain vakinaisen viran. Polkuni tähän saakka on ollut aika pitkä ja välillä hyvinkin mutkainen. Tästä eteenpäinkö sitten lasketellaan virkanaisena tasaisella asfaltilla? Olen tyytyväinen, että olen tässä pisteessä. Kuitenkin mietin, onko tämä tosiaan viimeinen etappini ammattipolullani. Eikö enää tarvitse odottaa ja jännittää mitään? En usko. Eiköhän elämä tarjoa seikkailuja ja jännitystä työrintamalla vielä myöhemminkin. Nyt on kuitenkin hyvä nauttia tasaisemmasta menosta.

Onnea kaikille opiskelemaan päässeille! Ja teille, jotka vietätte tahtomattanne välivuotta, voin sanoa: Loppujen lopuksi asiat menevät juuri niin kuin niiden pitikin mennä.

- Karoliina