Mitä kuuluu?

Yhdentoista päivän postaustauko taitaa ollakin ennätyspitkä. Ei sillä, ettei olisi ollut mitään kirjoitettavaa, oikeastaan päinvastoin. Pinnalla on vain ollut enemmän sellaisia asioita, ikäviä ja mukavia, joita ei välttämättä halua kovin paljon kertoilla blogissa. On tehty epäonnistuneet sohvakaupat, oltu huolissaan läheisten hyvinvoinnista ja merkitty taas yhdet hautajaiset kalenteriin. Toisaalta on myös pidetty yllätysjuhlat ja nähty sukulaisia, yövytty hotellissa ex tempore (puolentoista kilometrin päässä kotoa) ja vietetty lasten joulujuhlia. 

Työt ovat tältä vuodelta paketissa. Arvosanat on annettu ja rästiin jääneet hommat hoidettu alta pois. Tammikuussa pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä. Tosin vain kuvaannollisesti, sillä työpöytää en siivonnut. Vaikka opettajan työssä tuntee usein turhautumista ja joskus tuntee hakkaavansa päätään seinään, on nuorten kanssa kuitenkin mahtavaa työskennellä. Olen päässyt kuulemaan mielettömän fiksuja pohdintoja ja näkemään, että oppilaat osaavat ja haluavat viettää aikaa toistensa kanssa, ilman puhelimia. 

Poika sai tänään ensimmäisen todistuksensa, ja hyvä todistus olikin. Mitä nyt myöhästyi viimeisenä koulupäivänä, kun äidillä oli mennyt jo päivät ja kellonajat sekaisin. Tytöllä oli tänään ohjelmassa omien sanojensa mukaan Jeesuksen synnytys (eli joulukirkko) ja lelupäivä. Jouluvalmistelut ovat alkutekijöissään, mutta onhan tässä muutama päivä aikaa. Kunhan univelat on nukuttu pois, on aika käydä siivouspuuhiin ja lähteä ostoksille. Mukavaa joulun odotusta!