Tärkeät isovanhemmat

 

"Isovanhemmuus on hukassa", julisti toimittaja Marja Hintikka tekstissään ja sai ihmiset joko kehumaan tai parjaamaan lastensa isovanhempia sosiaalisessa mediassa. Tekstissään Hintikka kertoo kärsineensä mummokateudesta: Mistä löytyy niitä isovanhempia, jotka auttavat pyytämättä ja haluavat osallistua lastenlastensa elämään? Minä voin kiitollisena kertoa, että ainakin meidän perheestämme. 

Me olemme niitä onnellisia vanhempia, joita omat vanhemmat auttavat ruuhkavuosien iskiessä päin näköä. Omat vanhempani asuvat samassa kaupungissa ja auttavat milloin missäkin käytännön asioissa. Mummo hoitaa lapsia, jos nämä sairastuvat, tai tulee aamulla saattelemaan esikoisen kouluun, jos me olemme lähteneet jo aikaisin töihin. (Tätä tietysti helpottaa se, että mummo on jo eläkkeellä.) Siinä sivussa jääkaappiin on yleensä ilmestynyt iso astiallinen ruokaa ja pyykkitelineestä on viikattu vaatteet kaappiin. Pappa taas hakee kuopuksen päiväkodista kesken työpäivänsä, jos meillä vanhemmilla menee töissä myöhään. Hän jaksaa viedä ipanat kerran viikossa uimahalliin omasta halustaan. Apua olemme saaneet aina, kun olemme sitä pyytäneet, ja usein pyytämättäkin. Isovanhemmat kysyvätkin joskus lapsia yökylään, jotta me vanhemmat saamme viettää kahdenkeskistä aikaa.   

Lasten mummi asuu vähän kauempana, mutta osallistuu täysillä lapsenlastensa elämään, kun vierailee meillä: jaksaa leikkiä mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä, pelata ja ulkoilla. Näiden vierailujen aikana meidän likapyykkikorimme myös hupenee melko tyhjäksi, koska hän haluaa auttaa jollain tavalla myös kotitöissä. Hän myös muistaa kysellä, miten jaksan lasten ja työelämän haasteiden kanssa, pärjäänkö. Vaikka hän itse on kasvattanut viisi lasta, hän ei ajattele, että vain kahden lapsen kanssa kuuluisi olla helppoa.

Joku saattaa kokea oman vanhemmuutensa arvosteluna sen, että oma äiti tai anoppi siivoaa hänen kotonaan. Tämä riippuu varmasti sekä avun antajan että sen vastaanottajan asenteesta. Oma äitini ja anoppini ovat varmistaneet, etten pahastu, jos he siivoavat tai laittavat ruokaa meillä. He eivät tee sitä arvostelun vuoksi vaan auttamisen halusta, eivätkä he koskaan tuputa apuaan tai neuvojaan.  

Tiedän, että on ihmisiä, jotka kokevat tällaisen toiminnan yksityiselämän loukkaamisena tai vähättelynä, mutta itse ainakin olen iloinen ja kiitollinen saadessani apua. Vaikka meillä ei kovin paljon harrasteta tai olla koko ajan menossa tukka putkella, rauhallista ja stressitöntä perheen yhdessäoloaikaa tuntuu jäävän silti liian vähän. Valmis ruoka tai imuroitu koti tuntuu arkielämässä luksukselta.

 

 

 

Meistä vanhemmista arjen askareissa auttaminen on hienoa, mutta sitä tärkeämpää on kuitenkin se, että lapsilla on läheiset suhteet isovanhempiinsa. Lapset odottavat innolla yökyläilyjä ja yhteistä aikaa, jolloin saa puuhata usein jotain erilaista kuin kotona. Muistan omasta lapsuudestani, kuinka tärkeitä olivat kesävierailut mummoloissa: sai kuljeskella metsissä, käydä kyläkaupalla, syödä herkkuja, kikatella iltaisin siskonpedissä, kuunnella tarinoita entisajoista ja huomata, että isovanhemmistakin oli mukavaa olla meidän kanssamme. Kun sairastimme pienenä, mummo huristeli bussilla kirkonkylälle meitä hoitamaan. Samalla hän siivoili ja vei viherkasvit suihkuun, mitä kovasti ihmettelin silloin.

Toivon, että yksin selviämisen kulttuuri olisi jo katoamassa suomalaisesta yhteiskunnasta. Yhteisöllisyys, sekä iloisena yhdessä olemisena että yhteisenä vastuuna lapsista, olisi enemmän kuin tervetullutta. Tämä saisi ulottua myös perheen ulkopuolelle. Esimerkiksi opettajan työssä haluaa aina oppilaan parasta, mutta saattaakin saada näpeilleen oppilaan vanhemmalta, joka ei näe, että olemme samalla puolella. 

Marja Hintikka haluaa tulevaisuudessa olla maailman paras mummo omille mahdollisille lapsenlapsilleen. Minusta tuskin tulee ihan maailman paras mummo, mutta haluan antaa eteenpäin sen saman, mitä itsekin olen saanut omilta vanhemmiltani ja isovanhemmiltani: tunteen siitä, ettei minun tarvitse selvitä yksin. Toivon myös, että pystymme joskus korvaamaan sen avun, jota olemme saaneet vastaanottaa.

P.S. Minun oli tarkoitus nimetä tekstini otsikolla "Oodi isovanhemmille", mutta Jenny Lehtinen ehtikin julkaista samannimisen tekstin eilen. Suosittelen lukemaan.