Vielä on toivoa! Havaintoja lapsen kaverisynttäreiltä

Taas koitti se hetki, kun talon valtasi kymmenkunta 3-8-vuotiasta lasta. Lapsen kaverisynttärit, niitä oli odotettu jo viikkokaupalla. Lapsi tietysti innoissaan, vanhemmat hiukan pelonsekaisin tuntein. Viime vuoden synttärit olivat vielä tuoreessa muistissa. Johonkin aivojen syövereihin on ikuisiksi ajoiksi piirtynyt muisto viidestätoista lapsesta juoksemassa ylös ja alas takapihan metsikköistä ja epätasaista rinnettä ja vanhemmista etsimässä varuilta ensiavun numeroa.

Tänä vuonna päätimme, että vierasjoukon on oltava pienempi. Lopulta vieraslistalla oli kuitenkin kymmenen nimeä, ja yhteensä lapsia oli siis 12. No, olihan se vähemmän kuin viimeksi. Minusta oli mukavaa ja kohteliasta kutsua luokan kaikki pojat.

Päivänsankarilla ei ollut juhlien suhteen muita toiveita kuin se, että ongintaa täytyy olla. Ja mansikkakakku. (Kiitokset mummolle kakusta!) Isä sitten kehitteli pilkkiongesta, tig-langasta ja jugurttipurkista systeemin, jolla lapset joutuivat oikeasti onkimaan palkintonsa. Onhan se hyvä opettaa lapset jo pienestä pitäen siihen, ettei mikään vain tupsahda jostakin, vaan töitä on tehtävä. :D

Pohdimme ennen juhlia, miten lapset mahtavat viihtyä ja pitäisikö heille kehitellä jotakin ohjelmaa. Riittääkö älypuhelinsukupolvelle ongintaleikki ja herkut? Vastaus on: riittää. Kunhan yhdistelmään lisätään piha, muutama pallo ja keppejä. Mitään muuta lapset eivät kaivanneet. Hiki virtasi ja tanner tömisi. Pallot lentelivät ilmassa ja kepit ja miekat viuhuivat. Lasten riemua oli hauska katsella, vaikka samalla riehuminen (tai lähinnä sen mahdolliset seuraukset) vähän pelottikin.

Kyllä noille nykyajankin ipanoille kelpaavat samat leikit kuin meille vanhemmillekin aikoinaan. Kun töissä katselee teinejä, jotka näyttävät elävän puhelimensa kautta, huolestuu siitä, onko tässä nyt niin sanotusti peli menetetty. Torstain synttärivieraat palauttivat uskon siihen, että ei ole.