Yksi päivä kultaa muistot

Kevätjuhlapäivä on se päivä vuodesta, kun opettajan mielen valtaavat haikeuden ja helpotuksen tunteet. Nuoret ovat hymyileviä ja täynnä innokasta odotusta. Kiharretut hiukset, haparoivat askeleet korkokengissä, puvut ja tennarit. Ei kuulu yhtään vittua tai saatanaa. Kevätjuhlassa maltetaan istua hiljaa ja katsotaan ysejä, jotka hakevat päättötodistuksensa. Ysit laulavat lähtölaulunsa, ja opettajan silmänurkassa kaihertaa roska. 

Siinä hetkessä koko mennyt lukuvuosi tuntuu jotenkin kaukaiselta. Tapahtuiko se oikeasti?

Olinko se minä, joka kuvaannollisesti hakkasi päätään seinään, kun tuntui, ettei kukaan kuuntele? Se, joka turhautui, kun ei pystynyt venymään tarpeeksi monen avuksi ja sillä tavalla, kuin oppilas olisi tarvinnut? Se taisin olla minä, joka mietti, miksi välinpitämättömyys leviää ja miksi oppimisen taidot heikkenevät. Se, joka unohti ainakin sata asiaa, vaikka yritti pitää kaikki langat käsissään. Se, joka ahdistui päivittäisistä konflikteista. Se olin myös minä, joka suri sitä, miten huonosti monet nuoret voivat.

Kun Suvivirsi oli veisattu, todistukset jaettu ja pehmennyt jäätelö syöty, opettaja istui pöydän ääreen kiitollisena. Olin se, jolle moni oli uskaltanut paljastaa elämänsä kipeimmät asiat. Olin kohdannut monta omanlaistaan persoonaa. Olin iloinnut jokaisesti pienestäkin edistysaskeleesta, jonka oppilaani oli ottanut. Olin saanut monta hymyä ja pari kiitosta. Olin saanut kannustaa ja kasvattaa.

Ajoin kotiin mielessäni yksi ajatus: Minä selviydyin, tästäkin vuodesta.

- Karoliina

Kukkia ja tämän opettajan selviytymisravintoa: teetä ja suklaata.

P.S. Pääsin juhlahumuun iltapäivälläkin, kun kummityttöni pääsi ylioppilaaksi. Itse kirjoitin ylioppilaaksi 15 vuotta sitten. Olen siis väistämättä jo aika vanha... Onnea kummitytölleni, kaikille valmistuneille ja koulunsa päättäneille!