Kamalat fobiat

Ei hemmetti...

Hyih ja huih!

Onko sinulla kammoja? Minulla on, ja taas kerran se tuli myös todistetuksi. Minulla on mm. aivan kamala ahtaanpaikankammo. Ajatuskin siitä, että joutuisin ahtaaseen ja pimeään luolaan tai että minut sidottaisiin täysin liikkumattomaksi, saa minut panikoimaan. Hämähäkit ovat järkyttäviä pitkäjalkaisia ja kun vaan ajattelenkin niitä, tunnen niiden kävelevän selkääni pitkin, hyi helvata!! Ja sitten vielä se korkeanpaikankammo. Jo keittiönjakkara tuntuu korkealta, niin saati se, mitä tänään koin!

Välillä kuvittelen pystyväni voittamaan omat pelkoni. Kait sitä oikeasti jotenkin pystyisikin, jos pelot hallitsisivat elämää liikaa. En ole onneksi ajautunut kovin useasti ahtaisiin paikkoihin, suomen kamaralla liikkuvat hämähäkit saavat minut vain hätkähtämään (en halua siirtää pelkojani lapselle) ja keittiönjakkara on toistaiseksi korkein paikka, jolle aina silloin tällöin joudun kiipeämään, niin pärjäilen vielä toistaiseksi.

Mutta niin, välillä kuvittelen pystyväni voittamaan pelkoni. Tänään viimeksi. Tänään meillä oli työporukan kanssa liikuntapäivä, ja meille oli järjestetty Treetoppausta Seikkailupuisto Huipussa. Siis sehän voisi olla ihan todella siistiä, jos tykkäisi siitä..Itsehän en tietenkään ollut koskaan aikaisemmin käynyt sellaisessa seikkailupuistossa. Suoraan sanottuna ei ollut käynyt koskaan edes mielessäni mennä sinne!! Mutta nyt kun tämmöinen laji tuli mahdolliseksi kokeilla, niin ei muuta kuin kokeilemaan..Puitteet treetoppaukseen olivat Huipussa ihan todella hyvät. Henkilökunta oli mukavaa ja auttavaista, meitä neuvottiin turvavaljaiden kanssa perusteellisesti ja jopa lupasivat tulla kädestä pitäen hakemaan kiipeilijän puun latvasta tarvittaessa. Onneksi. Se helpotti jo hieman. Ja niin on kuulemma joskus jouduttu tekemäänkin.

Ihan sairaaaaaaan korkeella!!! Alimpana ollut rata oli se, jonka minä menin.

Harjoitus tehtiin noin puolentoista metrin korkuisella "radalla". Siinä kokeilimme turvamekanismia, radalla kulkemista ja vaijerilaskua. Se meni vielä ihan hyvin minultakin. Vähän kyllä jännitti. Mutta jostain kumman syystä sain siitä rohkeutta mennä kokeilemaan íhan oikeaa rataa. Aloitin toki kaikkein helpoimmasta ja matalimmasta radasta. Se oli "vain" 4 metriä korkealla!! 4 metriä korkealla!! Mutta sinne kiipesin. Pääsin ylös, ja sitten se iski; paniikki! Neljän metrin pudotus näytti vähintään 50 metrin pudotukselta ylhäältä katsottuna. Lamaannuin täysin. Kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani, hengitin syvään, ja halusin pois. Mutta en pystynyt liikkumaan! Ja olin vasta noussut ylös puuhun! Opas (tai mikä se nyt lie onkaan) alhaalla kannusti. Hän sanoi, että voi tulla hakemaan minut pois puusta. Mutta ei, tsemppasin itseäni kyyneleitä pyyhkien, ja yritin ottaa ensimmäisen askeleen. En pystynyt. Tsemppasin lisää, ja astuin jollekin heiluvalle puulevylle. Katsoin vain eteeni jähmettyneenä ja liikutin jalkojani. Pääsin seuraavaan puuhun!! Jess! Tein sen!

Mutta nyt olinkin ajanut itseni entistä paskempaan tilanteeseen. Nyt en päässytkään enää suoraan pois puusta, vaan päästäkseni pois, minun oli joko mentävä edelleen eteenpäin seuraavan radan yli tai palattava takaisin. Voihan persus.. Ei muuta kuin uutta tsemppiä ja puhaltelua. Usean minuutin kuluttua huomasin eteneväni joidenkin lautaristikkojen ylitse seuraavalle puulle. Ja siitä vaijeria pitkin seuraavalle, ja siitä pyöreitä puuklapeja pitkin vielä seuraavalle. Ja koko ajan siellä neljän metrin korkeudessa, tyhjä pudotus jalkojeni alla, vain vaijeri ja radan jalansijat turvanani. Hyi kamala! Ja viimeisenä vaijeriliuku alas. Kiinnitin turvaköyden, kävin kyykkyyn ja tuskaisten minuuttien jälkeen vain kaaduin eteenpäin kohti tyhjyyttä. Kohta tunsin maan jalkojeni alla, jess olin maassa!! Tähän lyhyimpään ja helpoimpaan rataan olin saanut tuhrattua puolituntia aikaa! Kiittelin vuolaasti henkilökunnan jäsentä, joka oli tsempannut minua koko radan läpi. Hän sanoikin, että ei tämä ole kaikkien juttu. Ne, keillä korkeanpaikankammoa ei ole, eivät tajua, miltä tuntuu kuin sellainen on. Ja kyllä, minulla sellainen on, enkä todellakaan päässyt siitä yli tällä kerralla.

Uudestaan mihinkään toiseen rataan minua ei saanut. Työkavereitani oli kiipeämässä siellä 7-10 metrin korkeudessa. Osa teki joitain ihme tarzanhyppyjä suoraan verkkoon lähes 10 metrin korkeudessa, osa meni pitkin ohutta vaijeria ja osa laski vaijereiden varassa suoraan tyhjyyteen. Joo, taisi siis olla kaikkien muiden juttu paitsi minun.. 

Yhä ylös yrittää...

Mutta oikeasti, jos ei ole korkeanpaikankammoa, tuo treetop on todella makea juttu! Polttariporukat, kaveriporukat ja vanhemmat isompien lasten kanssa voivat helposti viettää tuolla yhdessä aikaa vähän erilaisen tekemisen parissa. Kannattaa ainakin käydä kokeilemassa. Ei minun nuoruudessani ollut tällaisia harrastemahdollisuuksia.

Lopulta minua oikein harmitti, että olen tällainen arkajalka. Mutta toisaalta olen ylpeä itsestäni, että edes kokeilin ja menin yhden radan läpi. Mutta en mene toiste.

Selvisin hengissä ja se on pääasia!

Love life

Kiti