Kuinka olla oma itsensä?

Omana itsenä olemisen tulisi olla maailman helpoin asia, mutta kuten Emersonkin on sanonut, se on enemmänkin saavutus. Maailma, jossa elämme, yrittää koko ajan tehdä meistä jotakin muuta. Maailma, eli tässä tapauksessa me ihmiset. Eikö olekin kummallista, että sanomme "ole vain oma, uniikki, itsesi", mutta yritämme sitten lopulta kuitenkin ahtaa itseämme ja/tai muita johonkin määritelmään. Vaikka kukaan ei mahdu yhden määritelmän sisälle.

Tämä on lainaus Niittykukkia -blogin Annan postauksesta, ja se pisti minut miettimään. Todellakin, aina sanotaan, ole vain oma itsesi! Se kyllä riittää! Mutta riittääkö se? Ja millainen minä sitten olen?

Minusta tuntuu, että minä ainakin olen rakentanut itselleni monta roolia. Enkä vain näyttelijänä, vaan ihan oikeassa elämässäni. Minun yksi roolini on olla äiti, jonka pinna ja kärsivällisyys on ehdottomasti kilometrejä pidempi, kuin mitä minulla oikeasti on. Varsinkaan aikuisten kanssa. Äidin roolissa koen myös suurta huolenpitoa ja rakkautta, sekä pelleilen, nauratan ja kutittelen, vaikka olisin työpäivän jälkeen todella väsynyt. Lapseni ei tarvitse katsoa äitiä, joka murjottaa väsyneenä sohvan nurkassa kännykkä kädessään, ei! Minun äiti-roolini on olla läsnä ja kärsivällinen.

Sitten on se työrooli nykyisessä päivätyössäni. Siellä olen vakavampi, juttelen asiallisesti, hymyilen ja naurankin toki, mutta pyrin enemmän kuuntelemaan kuin olemaan suunapäänä. Siellä roolini on olla asiantunteva ja kohtelias. Pyrin pitämään yllä hyvää työilmapiiriä, tehdä omat työni, oppia ja kehittyä lisää. Ei turhaa hösäilyä, vaan olemista iloisen asiallisesti. 

Kun tapaan uuden ihmisen, pyrin toki olemaan aina oma itseni, mutta kyllä minusta on tärkeää pyrkiä lukemaan kanssaihmistäni, ja hänen tunnetilaansa ja energiaansa, ja pyrkiä siihen mukaan. Näin tilanteesta tulee molemmille osapuolille mahdollisimman mukava. Otan taas eräänlaisen roolin, enkä vaan pelmahda paikalle "omana itsenäni" suuvaahdossa höpöttämään. Miettikää nyt vaikka työhaastattelua. Monesti saadaan neuvo, että ole vain oma itsesi, mutta jos olet ujo ja hiljainen tai aivan kamala pälättäjä, et kuuntele ja päällemäsmäröit jokaisessa keskustelussa, niin kehottaisin olemaan vähän vähemmän oma itsesi... 

Miten tässä nyt sitten pitäisi olla?

Ystävieni kanssa koen olevani eniten oma itseni. Heidän kanssaan saan nauraa, itkeä, raivota tai vaan olla, miltä nyt milläkin hetkellä tuntuu. He eivät pidä minua hulluna (toivottavasti), vaikka välillä intoudun pöllöilemään, tai sitten raivoan jostain pikkuasiasta. Yleensä sitäpaitsi ystävät tulevat mukaan tunnetilaan! He antavat tukensa raivossa, tulevat mukaan hulluttelemaan, nauravat kanssani ja itkevät ja surevat minun kanssani. Ystävät eivät tuomiste. Niin, kait sitä eniten saa olla oma itsensä hyvien ystävien seurassa. Niin, ja tietysti oman perheen. Heiltä ei pysty salaamaan mitään, vaan he tuntevat minut jo sieraimien asennosta, millä tuulella olen, vai esitänkö jotain..

Saatoin lähteä taas vähän harhailemaan tuosta alun lainauksesta, mutta pointtini olikin se, että pystymmekö aina olemaankaan sellaisia kuin olemme? Mielestäni emme. Eikä ihan täysin pidäkään. Meidän pitää ottaa huomioon myös muut ihmiset ympärillämme. Siihen kuuluu mielestäni tiettyjä sääntöjä, kuten kohteliaisuus ja ystävällisyys. Lisäksi meidän pitää pystyä muuttumaan tilanteiden niin vaatiessa. Parisuhteessakaan emme voi muuttaa toista, vain itseämme. Ja se vaihe, kun opettelet tai sisäistät uutta, on vaikea. Ole siinä sitten oma itsesi.

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Nyt hyvää yötä ja mukavaa loppuviikkoa! <3

Love life

Kiti