Sinä päivänä kun taivaskin itki

Paras ystävä on poissa. Ei ole sanoja, vain kamala ikävä ja kaipaus.

Tämä postaus on omistettu kiltille, reippaalle, viisaalle ja upealle Brandy-herralle.

Ja tässä vaiheessa niille lukijoille, joiden mielestä "koira on vain koira" tai yleisemmin "eläin on vain eläin", pyydän, älkää lukeko pidemmälle. Tässä kirjoituksessa koira on paljon enemmän kuin vain koira. Tässä kirjoituksessa se on paras ystävä, perheenjäsen, oma lapsi, osa sydäntä..

Brandy-herra

Touko-kesäkuun taitteessa serkkuni viestitti minulle koiransa sairastuneen niin pahasti, että sillä ei olisi enää mahdollisuutta toipua. Hän oli joutunut päättämään päivän koiran lopettamiselle ja oli surun murtama. Brandy-koira oli toki jo vanha, 14,5 -vuotias, mutta se ei tee asiasta yhtään helpompaa, ehkä juuri päinvastoin, paljon vaikeampaa..

Serkkuni pyysi minut mukaansa eläinlääkäriin henkiseksi tuekseen, enkä tietenkään pystynyt kieltäytymään, ei tosin käynyt mielessänikään kieltäytyä. Mietin vain, että miten ihmeessä pystyn olemaan tukena, kun itken itse varmaan ihan yhtälailla. Henkisesti valmistauduin lähenevään päivään. Yritin keksiä jotain lohduttavaa sanottavaa, mutta kaikki sanat ja ajatukset tuntuivat vain sanahelinältä. Aika kyllä auttaa. Onneksi Brandy sai elää pitkän ja hyvän elämän. Se ei olisi parempaa kotia voinut saada. Onneksi se on jo vanha. Kohta sillä ei ole enää kipuja. Plääääh! kliseisiä lauseita toinen toisensa jälkeen! Pakko mennä vain tunteen ja tilanteen mukaan. Ehkä jotain sanoja löytyy, tai sitten ei. Kunhan olen läsnä.

Itku silmässä mietin tulevaa, enkä voinut olla ajattelematta, että jos siinä oltaisiinkin viemässä Mollya lopetettavaksi. En pystynyt edes ajattelemaan sellaista ilman kunnon tulvaa..

29.6.2016 Nyt oli se aamu, jolloin ajoin serkkuni luo, ja josta jatkaisimme matkaa kohti eläinlääkäriä. Mennessämme olisi koira mukana, tullessamme ei.. Ajatus tuntui kamalalta. Mietin, mitä sanoisin ensimmäiseksi, vai halaisinko vain.

Soitin ovikelloa. Serkkuni tuli avaamaan oven. Hän oli uskomattoman vahvan oloinen. Ei edes itkuinen. Tervehdin ja halasin ja kysyin vointia. Ihmettelin, kun hän ei ollutkaan kovin itkuinen, mutta hän kertoi ulvoneensa jo edellisenä iltana suorastaan kurkkusuorana. Brandy-herra tepasteli myös ottamaan minut vastaan, silloin minulla nousi jo ensimmäiset kyyneleet silmiini. Nostin koiran syliini ja halasin sitä kunnolla. Pieni raukkaparka ei tiennyt yhtään, mikä sitä odotti.. "Brandy käy kohta nukkumaan" sanoin. Kyyneleet täytti silmäni, samoin serkkuni silmät. Apua, miten tästä selvitään..?

Matka kohti eläinlääkäriä alkoi. Brandy matkusti sylissäni. Silitin sitä koko matkan. Se oli oma iloinen itsensä. Pääsimme perille, ulos autosta, se pissasi lyhtypylvään juureen ja tepasteli luottavaisena perässämme eläinlääkäriin. Pääsimme yhteen huoneeseen odottamaan hoitajaa. Jouduimme miettimään mahdollista polttohautausta ja uurnaa. Silloin se totuus iski viimeistään märän rätin suoraan naamaan. Serkkuni tärisi ja itki, itse yritin olla vieressä vahvana, ei ollut sanoja, vain kyyneleitä. Heitin minä jonkun tyhmän vitsin ohi mennen, voi kun en olisi heittänyt. Se kamala hetki oli lähempänä ja lähempänä.

Kohta hoitaja tuli huoneeseen. Hän kysyi, mitä serkkuni oli päättänyt koiran uurnasta. Serkkuni otti tavallisen pahviuurnan, koska hän ei voisi laittaa koiran tuhkia kirjahyllyyn, vaan aikoisi levittää ne yhteisen lenkkipolun varrelle. Ja taas tuli itku. Hoitaja kysyi, olimmeko valmiita. Ei varmastikaan, mutta pakko oli olla. Hoitaja antoi Brandylle rauhoittavan piikin. Muutama minuutti sen jälkeen Brandy nukahti pienelle kerälle serkkuni syliin. Siinä se hengitti rauhallisena, ilman kipuja, turvallisimmassa paikassa maan päällä. Olimme siinä varmaan viisitoista minuuttia, en tiedä, ajantaju katosi, katselimme koiraa ja itkimme. Sitten hoitaja tuli takaisin ja sanoi, että nyt olisi aika. Eläinlääkäri tulisi pian ja antaisi viimeisen piikin. Haluammeko jäädä vai lähteä, hän kysyi. Katsoin serkkuani. Hän halusi lähteä. Hän ei voinut jäädä katsomaan, kuinka hänen parhaan ja luotettavimman ystävänsä, oman karvalapsensa sydän pysähtyisi ja se kaikki todella loppuisi. Halasimme ja suukotimme Brandyn, toivotimme hyvää matkaa ja kerroimme kaipaavamme sitä. Siihen jäi Brandy, pieni palleroinen, nukkumaan hoitaja vieressään.  Se oli tiukka paikka! Nytkin kyyneleet sumentavat silmäni, kun kirjoitan ja muistelen sitä aamua.

Siinä se oli. Yksi kaunis elämä.

Sinä päivänä kun taivaskin itki

Suru soitti sieluni kannelta,

itku ja kaipaus viittana hartioillani.

Syliini nukahdit, kerälle kääriydyit,

linnunpojalta näytit, pieni metsäkauriin poikanen,

oma aarteeni, viimeiseen uneesi.

Ontto, hylätty mieleni sulautui sormieni liikkeeseen

kun haurasta, pientä olemustasi silittelin, sinut hyvästelin.

Rakkaus ja tuska punoivat yhdessä silkkilankaa sydämeni ympärille

kiristäen koko lihasta niin että kirveli.

Ihan hetki sitten vielä olit lähellä, vierellä. Elämä.

Tunteiden pataljoona takoi jäähyväismarssin tahtia,

katkaisten syvän yhteytemme kahtia, olit vapaa.

Iltapäivän rankkasade. Sinä päivänä kun taivaskin itki.

 

29.6.2016

Rakkaalle toyvillakoiralleni Brandylle, joka uskollisesti kulki vierelläni lähes 15 vuotta <3

Kitta

 

En voi muuta tähän loppuun lisätä, kuin että pitäkää huolta lemmikeistänne. Ne rakastavat teitä aina, ovat tukena niin hyvinä kuin pahoinakin hetkinä, eivät koskaan pilkkaa tai ilku, ovat aina onnellisia, kun saavat olla teidän kanssanne. Rakastakaa, rakastakaa, rakastakaa. Minä rakastan omaa Molly-koiraani, ja se toivottavasti sen tietää ja tuntee. Oma rakas Molly <3

Love life

Kiti