Taaperon äidin tähtihetket

Huh ja puh vaan!

Uhma se tulla kolistelee hurjalla vauhdilla tänne meidänkin pikku neitiin. Välillä on helisemässä niin lapsi kuin äitikin. Kotona raivareita tulee tämän tästä, milloin syynä on vääränlainen paita ja milloin se, että minä nyt vain satun olemaan väärässä paikassa. Tai sitten joku ovi onkin kiinni (tai auki), tai Molly-koira sattuu nukkumaan juuri siinä, missä neiti itse haluaa seistä. Huh ja puh!

Talutusreppu, ihan ehdoton meillä!

Neidin ensimmäinen julkinen uhmaraivari sattui tässä pari viikkoa sitten Kampin kauppakeskuksessa. Olimme etsimässä hänelle uusia tossuja päiväkotiin, joten menimme lastenvaateliikkeeseen, jossa oli kauniita nahkatossuja seinustalla roikkumassa. Neiti istui rattaissa, mutta hän alkoi melko nopeasti vinkua pois kyydistä. Nostin hänet pois. Laitoin hänelle selkään repun, jossa on myös "talutushihna", joten tiesin hänen pysyvän noin metrin päässä minusta. Selitin, että katsotaan hänelle ihanat tossut päiväkotiin, ja kokeillaan niitä. Kummat olisivat kivemmat, nämä vai nämä? Neiti valitsi mieleisensä. Tähän asti kaikki meni hyvin. Sitten alkoi sovittaminen. Eeeeeiiiiii!!! Ei kenkää pois!!! Eeeeeiiiii!!!! Hän lösähti maahan mahalleen, yritti kömpiä karkuun ja minä roikuin kengässä kiinni, olin jo itsekin päätynyt polvilleni maahan yrittäessäni rauhoitella häntä. Muut ihmiset katsoivat, en tiedä katsoivatko säälien vai paheksuen, mutta ihan sama, koska minua nauratti! Ensimmäinen itkupotkuraivari julkisesti! Pidin tytön jalasta kiinni, pian nappasin koko neidin syliini. Yritin rauhoitella häntä, ei onnistunut. Rimpuileva ja huutava taapero sylissä on aika raskasta pideltävää, joten yritin laittaa hänet takaisin rattaisiin. (Voi kun en olisi alunperinkään nostanut häntä rattaista pois.. Tai ehkä se raivari olisikin sitten tullut siitä, ja jo aikaisemmin. Tiedä häntä, turha jossitella jälkeenpäin.) Noh, siinä sitten yritin laittaa häntä takaisin rattaisiin, neiti taisteli kaikin voimin vastaan, huusi ja meuhkasi. MUTTA MINÄ VOITIN! Lopulta hän istui rattaissa, laitoin remmit kiinni, ja pyyhin hikeä. Huh ja puh! Sitten se kenkä pois, tossu jalkaan, totesin sen hyväksi, tossu pois ja kenkä takaisin jalkaan. Huuto lakkasi. Tossut tiskille ja mukaan. Neiti oli onnellinen uusista tossuistaan.

Uudet ja ihanat (huutoa aiheuttavat?) tossut

Menemme seuraavaan liikkeeseen. Tyttö haluaa pois rattaista, nostan hänet pois. Selitin hänelle, että hän saa kävellä, kun pysyy ihan tässä rattaiden vieressä. Reppu oli myös selässä. Vastaukseksi tuli vakuuttava nyökkäys ja sana joo. Virhe. Menee n 10 sekuntia, ja neitiä ei näy missään. Voihan ...! Siellä se oli jo menossa kohti liikkeen sisääntuloa. Nappaan hänet kiinni ja mitä tapahtuu: JULKINEN RAIVARI NUMERO 2! Uusi rimpuilu- ja huutokamppailu minun sylissäni! Edellisestäkin olin vielä hiestä märkänä. Minua alkoi taas naurattaa! Yritin rauhoitella neitiä ja kerroin olevani jo ihan hikinen, hänelläkin oli varmasti kuuma. Räkä valui, huuto raikui pitkin kauppakeskusta, itse yritin vain pitää hänet aisoissa ja rauhoittaa häntä lempeällä puheella. Jälleen taistelu rattaisiin, remmit kiinni ja hien pyyhintää. Huh ja puh! Voitin taas. Annoin tytölle vettä ja totesin, että nyt taidetaan lähteä kotiin.

Kotimatka meni hyvin, samoin koko loppupäivä, lukuunottamatta raivaria kuivaamisesta suihkun jälkeen ja toista raivaria siitä, että olin valinnut hänelle väärän yöpaidan.

Kyllä tässä taitaa olla niin, että vaikka meidän aikuisten tehtävä on kasvattaa lapsiamme, taitaa ne lapset kasvattaa meitä tässä vaiheessa paljon enemmän. Itselläni ainakin on kärsivällisyys kasvanut huomattavasti. Joskus kärsivällisyyteni on kyllä koetuksella, kun se maitomuki kaadetaan jo kolmatta kertaa saman päivän aikana pöydälle, ja sitten ihmetellään viaton ilme naamalla, kuinka se taas kaatui.

Oho! Kaatu! Joo, niin taisi kaatua...!

Silti se rakkaus ja ymmärrys pientä ihmistä ja suuria ihmeellisiä asioita kohtaan on kasvanut, iloitsen uusista opituista asioista ja ihmettelen joka päivä, miten mahtava tuo pikku neiti osaakaan olla! Hän on saman päivän aikana niin äärimmäisen rakastettava ja raivostuttava!

Ei se aina ole niin vaikeaa <3

Joka ilta, kun vien hänet nukkumaan, sanon rakastavani häntä maailman eniten. Sitten huokaisen ja totean selvinneeni taas yhden päivän ihan kunnialla uhmaikäisen lapsen kanssa. Taas ollaan lähempänä teini-ikää, ehkä se sitten helpottaa. Niinpä varmaan, hahhaa!

Love life

Kiti