Kilometripostaus Kosin saarelta

Ensivaikutelmana ruskeat pellot ja auringonpolttamat kivitalojen katot, jotka hohkasivat kuumina keskellä lähes 30 asteista päivää. Elämää nähneitä paikallisia, joiden silmistä kuulsi milloin kiinnostus, milloin kyllästyminen tai välinpitämättömyys viikon lomailijoita kohtaan. 45 kilometriä pitkän saaren saloihin kuului suuri korkeusvaihtelu - sisämaan vuoristoilta löytyi vielä kevään tapaista vehreyttä, kun havupuiset metsät nousivat jykevinä rinteitä ylöspäin kohti taivasta. 

Meren raivoa ei huomaa kuin illan hämärtyessä. Sitä ennen aallokko näyttäytyy helppona ja upeana luonnonvoimana, josta osa saaren asukkaista saa elantonsa ja suurin osa turisteista taas kaipaamansa elämyksen ja virkistymisensä. Meri on ihanan sinistä, juuri sellaista mistä haaveilin. Monta kertaa olen sanonut, että olen aina rakastanut merta. Sanon nytkin.

Rikkaiden hotellien vastapainona näkyy kuitenkin pienen saaren kuluneisuus, etenkin lomasesongin lähestyessä jo loppuaan. En voinut olla kiinnittämättä huomiota käyttämättömille rantapätkille huuhtoutuneihin roskalasteihin tai tien viertä koristaviin juomatölkkeihin tai muihin epämääräisyyksiin. Kenen vastuulle jää maailman kaunistaminen? Väliäkö sillä, mistä tulee ja kuka on - mielestäni jokaisen on kannettava vastuuta ympäristön saralla. Kaikki kauneus on katoavaista, mutta osaan siitä me voimme vaikuttaa nousujohteisesti omilla teoillamme.

Kotisuomi tuntuu hyvältä näin etelän auringon jälkeen. Viikko menee nopeasti näköjään niin ulkomailla kuin myös kotimaassakin... Ja vaikka lämpö tuntuu ihanalta jäsenistä sieluun, niin on se todettava, että syysaamujen kirpeyskin on jotain kokemisen arvoista ja kutkuttavaa.