Nostalgisointia ja maaliskuun kuulumisia

Selailen vanhoja valokuvia ja palaan jatkuvasti yhteen ajatukseen.

Menneisyys on vahvempaa kuin uskon.

Oon ylpeä kun muistelen ala- ja yläasteikäistä itseäni. Olin naurettavan syvällinen, epävarma ja pohjimiltani todella kiltti. Kun näen itsestäni valokuvan, jossa olen pieni taapero, näen siinä paljon onnellisuutta. On ihana ajatus, että tuo pieni lapsi, joka on niin vapautunut ja tyytyväinen siihen missä on, olen minä.

Näin vähän vanhempana ajautuu herkemmin ajatusten ja pelkojen vietäväksi. Siksi yhä tärkeämpää on muistaa se lapsenomainen huolettomuus, joka on kaiken pohjalla. Sieltä löytyy paljon onnellisuutta.

Mitä isommaksi kasvan, sitä suuremmiksi haasteetkin kasvavat.

Viikonloppuna tyrin itseni rikkonaiseksi salilla. Sääressä mustelmaa ja alaselässä liikuntaa estävä jumi, jonka diagnoosista en ole työterveyslääkärin lausunnon jälkeenkään ihan varma.

Kivut ja vammautumiset nöyrryttävät. Minua harmittaa se, että liikkuminen sattuu. Teen asiasta kuitenkin voittoa, kun suhtaudun siihen oppituntina. Samalla kun rukoilen, että kipu katoaa muutaman viikon sisällä, annan huomiota kaikelle muulle, jolle en arjen keskellä muuten täysin pystyisi.

Korkeakouluhaku alkoi ja nyt voin ajatella vähän enemmän ennakkotehtävien rakentamista ja niiden postittamista. Voin siivota kaappini taas kolmatta kertaa tänä vuonna. Kolmantena prioriteettina olisi valokuvameren läpikäyminen, josta räpsyjä löytyy varmaan muutama kymmentuhatta.

Valokuvien karsiminen liittyy vahvasti myös palanneeseen haluuni vähentää kaikkea omaisuutta. Ajatukseni ovat paljon selkeämmät, kun omistan ainoastaan sen, mitä tarvitsen ja mikä antaa elämääni iloa.