Paljon oppii lyhyessäkin ajassa

Viime viikkoina olen oppinut heräämään kiireeseen. Olen taitava viivyttelemään lähtöä ottamalla rennosti. Haittaa vai hyötyä? Molempia, mielestäni.

Olen oppinut suunnittelemaan päiviäni ennalta. Niin tehokkaat ihmiset kuulemma tekevät. Osaan kirjoittaa kalenteriin menoni, kuten aina ennenkin. Mutta pidän merkintöjeni seuraamisesta normaalia enemmän. On hyvä tunne pysyä kartalla. Edes joskus.

Olen syönyt onnellisena vesimelonia ja tuoreita aprikooseja. Kesäaikaan hedelmille on osoitettava kunnioitusta. Ne antavat sitä takaisin hyvänä olona ja makeana tunteena suussa. Parempaa kuin karkki, jos minulta kysytään!

Viime aikoina olen myös huomannut unohtavani venyttelyn tärkeyden. Olen jumissa. Koipea kattoon ja sitä rataa. Ainoa ongelma on se, että liikkuvuuden tekeminen on minulle tavallista epärutinoituneempaa kuin aiemmin. Se ei tule aina mieleenikään, kun sille voisi olla hetki aikaa.

Täytyy kai sitoa sormeen muistutukseksi sellainen narunpätkä, jota näki pienenä aina sarjakuvissa. Nyt ymmärrän unohtamisen tuskaa paremmin. En kuitenkaan halua sanoa samaistuvani Aku Ankkaan tai muihin lehdessä seikkaileviin hoopoihin.

Voin kuitenkin myöntää itselleni, että minusta on tullut joko laiskempi, kiireisempi tai yksinkertaisesti hitaampi. Onneksi on keskiviikkoillan 18:30 pilates, jossa saan viikoittaisen muistutuksen siitä, kuinka paljon jäykempi olen kuin puoli vuotta sitten. Kai sen nyt täytyisi jotenkin motivoida, vai?

Senkin olen oppinut, että itselleen pitää olla armollinen. Rakastaa ja kuunnella. Itseä ja toista.

Paljon sitä oppiikin lyhyessä ajassa.