Ajatuksia fitneksestä - liika rajoittaminen ja äärimmäisyydet vievät tyytyväisyyden

Kävin eilen kuuntelemassa Pippa Laukan ja Nora Yrjölän luennon syömishäiriöistä, fitneksestä ja ruokavaliosta. Aihe tuntuu miusta mielenkiintoiselta ja todella ajankohtaiselta.

Nyt pursuan intoa kirjoittaa saamiani ajatuksia tänne blogin puolelle.

Luento kesti nopeat kaksi tuntia ja näkemyksiä tuli fitnessurheilua vastaan sekä sen puolesta. 

Päähäni jäi oikeastaan pyörimään muutamat ajatukset ja orastavat mielipiteet.

Ensinnäkin tajusin, ettei äärimmäisyys ole ikinä hyvästä. Ei missään suhteessa. Sen kuitenkin moni ihminen, etenkin ravinnosta ja liikunnasta innostunut nuori, osaa unohtaa.

Äärimmäisyyksillä ja suurilla rajoitteilla on joko syynä tai seurauksena epärealiset minäkuvat ja ihanteet. Tavoitteiksi asettuu sellaisia asioita, jotka eivät ole luonnollisia tai hyväksi itselle. Ei ole mielestäni oikein ihailla kateellisena ja katkerana sellaista, mitä ei ole. Jokaista meitä on vain yksi, emmekä voi toiseksi muuttua.

Kuntoilu on tervettä ja järkevää oman terveyden ja hyvän kunnon ylläpitämisen takia - sen avulla jaksaa päivästä toiseen, itsetunto pysyy luonnollisen hyvänä ja aktiivisuustasot pysyvät ylhäällä kun liikkuminen yhdistetään järkeviin ruokailutottumuksiin ja riittävään lepoon läpi päivien.

Entä sitten fitness? Luennon jälkeen en näe siinä järkeä. Miksi tehdä ainoastaan ulkonäön takia sellaisia uhrauksia, jotka nostavat kisaajan kilpasuorituksissa ja palkintopalleilla ylöspäin, kun arkielämän sosiaalisissa suhteissa, mielen hyvinvoinnissa ja arjen yleisessä jaksamisessa kilpailukuntoa ylläpitävä toiminta suurimmalla todennäköisyydellä vie ihmistä alaspäin? 

Kuinka paljon elämästä voi nauttia, kun se pyörii tiukasti rajoitettujen asioiden ympärillä ja kun katse on suuntautunut liiakseen omaan napaan ja somessa saataviin suosionosoituksiin ja ihailuihin? Onko kunnon elämää keskittää päivittäiset ajatukset siihen, miltä peilissä näyttää, vaikka sen tekisikin itseä varten?

Taidan kuitenkin jollain tavalla uskoa siihen, että fitnestä voi harrastaa terveellisesti kun ei mennä lajin äärilaitoihin. Fitnesskilpailujen taso on kuitenkin noussut jo terveen järjen yläpuolelle, eikä vaadittuja tuloksia tule ilman itsensä riuduttamista. 

Kirjoitan siis suurimmilta osin siitä armottomasta fitness-urheilusta, jossa kisaajien kehot laitetaan äärirajoilleen, en tavallisten kuntoaan ylläpitävien ja kehoaan kiinteytävien ihmisten harrastuneisuudesta.

Terveeseen fitneksen harrastamiseen tarvittaisiin alemmat kilpailujen vaatimustasot, lajiin luontaisesti sopiva harrastaja, järkevä, ei rahallista tuottoa hakeva valmentaja sekä vain muutama kisakerta. Kysymys siitä, kuka osaa sanoa ketkä sopivat luontaisesti fitnekseen onkin taas vaikea. Vaikka kehonrakenne saattaisi jollain olla luonnostaan pieni, lihaksikas ja vähärasvainen, niin kukaan ei voi taata sellaisen harrastajan mielenterveyden vahvuutta ja paineensietokykyä kriittisen arvostelun edessä. Riski syömishäiriön saamisesta on kieltämättömän suuri fitnessbisneksessä. 

Luennon jälkeen ajattelin myös, että fitness alkaa kuulosta uudenlaiselta häiriöltä, jossa suuri osa ihmisen keskittymisestä kohdistuu rajatuille ja pakon tunnetta lisääville asioille.

Onkin vähän surullista ja ristiriitaista, että vaikka fitness sopisikin vain tietynlaisille ihmisille, niin sen suosio ja harrastajamäärät ovat tällä hetkellä sopivaa reippaasti korkeammalla.

Kirjoitan nyt fitneksestä myös siksi, koska näen sen suurena syynä nuorten ulkonäköpaineisiin. Ennen täytyi olla anorektisen laiha, että oli ihailtavissa mitoissa ja nyt tavoitteena olisi lihaksikas mutta hoikka vartalo. Tässäkin äärimmäisyyksiin meneminen ei luo muuta kuin turhaa yleistä painetta ja muottia, johon nuoret yrittävät kehonkriiseissään mahtua.

Entäs sitten kilpaurheilu? Se ilmeisesti eroaa fitness-urheilusta moniosaisesti.

Luennon jälkeen mielipiteeni selkenivät kilpaa urheilevienkin suhteen. Kilpaurheilua voi olla eri tyyppistä. On sitä, missä asiat tehdään äärimmäisissä mitoissa liikkuen loukkaantumisten ja loppuunpalamisten äärirajoilla ja on sitä, jossa kasvetaan urheilijan identiteettin hiljalleen ja opitaan kuuntelemaan omaa kehoa, toimitaan itsevarman minäkuvan kanssa ja opitaan luottamaan siihen, ettei oma hyvyys ole sidoksissa kilpailijana tehtyihin suorituksiin. 

Kilpaurheilijat eivät myöskään keskity samalla tavalla ulkoisiin seikkoihin kuten fitnessurheilijat, joten energiaa säästyy oman fysiikan kehittämiseen terveellisemmillä tavoilla.

Toki kilpaurheilussakin voi mennä ylitse, mutta se pohja, joka kilpaurheilulle annetaan on paljon vakaampi ja perustavanlaatuisempi ja jopa luonnollisempi mitä fitnesskilpailijoille asetetaan, sillä monilla fitnesskisaajilla urheilijaidentieteetti ei ole muodostunut monen vuoden työn takaa, vaan se rakennetaan yleensä muutamassa vuodessa. Eri asiana on tietysti lajista toiseen vaihtavat urheilijat, mutta ei siitä sen enempää.

Tällaisissa omaa identiettiä koskevissa asioissa varmasti korostuu fitnessharrastajan riski sairastua mielenhäiriöön, kun kysymys siitä "kuka oikeasti on" hämärtyy.

Pakostikin tässä tulee ajatelleeksi, että niin fitness kuin kovan luokan kilpaurheilukin ovat yhtä raakaa alaa, eikä niiden arvottamisessa ole sinänsä järkeä, sillä ihmisillä oikeus tehdä sitä, josta he saavat iloa. En näe iloa tuottavia asioita pahana, mutta kun jonkun harrastaminen alkaa verottaa ihmisen omaa hyvinvointia ja asioista tulee pakonomaisia, niin minua alkaa ihmetyttää.

Mielestäni oman kehon muokkaus on hyvä asia ja se voi tuoda hyvää oloa ihmiselle, jos sitä tekee oikein ja terveellä järjellä. Painon pudottaminen ja ruokavalion liiallinen tarkkaileminen on turhaa, jos sille ei ole lääketieteellisiä tarpeita. Ne vievät vain liikaa energiaa ja ajatuksia niiltä asioilta, jotka voisivat olla ihmiselle omaa ulkoista habitustaan tärkeämpiä.

Painotan vielä, etteivät yllä mainitut asiat liity siihenkään, kuinka arvostan hyvää kuntoa ja kovan treenin harrastamamista. Pääpointtini kai koko kirjoituksessa on, etten ymmärrä sitä, miksi asiat viedään joskus liian äärimmäisyyksiin. Terveen ja vääristyneen minäkuvan ja treenaamisen välillä on olemassa raja.

Onko siulla mielipiteitä tällaiseen keskusteluun? Olis kiva kuulla ehkä muita näkökulmia. Tää maailma on monessa asiassa vähän hullu.

Vauhdikasta ja samalla lempeää loppuviikkoa sinne. :)