Rappusilla

Kirjoittaminen takkuilee, joten kirjoitankin siitä. Jouduin jo googlaamaan, kuinka löytää oma kirjoitusääni uudelleen. 

Vähän tylsää.

Kuten äitinikin aina sanoo, ja itsekin kokemuksesta tiedän, niin mitään ei pidä tehdä väkisin. Olen vähän solmussa ja inspiraatio ei ole ollut paras ystäväni nyt muutamaan viikkoon. Odotan sitä, että pääsen ympäristöihin, joissa saan haastaa itseäni ja ajatteluani. Silloin tavallisesti runosuoneni alkaa sykkiä entistä enemmän ja päähäni vyöryvät ajatukset selkenevätkin parhaiten kun saan ulkoistettua ne tekstin muotoon silmieni nähtäväksi. Olen aina ollut jäsentelevää sorttia. Tällä hetkellä elämäni on vain sen verran tasapaksua, ettei uusia ärsykkeitä tule yhtä paljon kuin esimerkiksi ollessani koulumaailmassa tai koettuani suuria muutoksia arjessani. Yleensä uudet kokemukset tuottavat ulkoistettavia mietteitä eniten.

Mutta tilanteet muuttuu ja tiedän, että kirjoitusääneni odottaa vain sopivaa hetkeä iskeä takaisin. Täytyy olla hetki hiljaa, jotta voi tulla takaisin vahvempana ja selkeämmin jäsenneltynä.

Yllä olevat syksykuvat ovat syyskuun alusta. Nuo portaat kiinnittivät heti huomion, ja hyvä että pysähdyimme niiden ääreen. Siinä kohtaa syntyneet otokset herättävät hymyn huulilleni joka kerta.

Iloista torstaita!