AIKUINEN ON TERVE KUN SE LEIKKII

Vai miten se meni? Oliko se sittenkin toisinpäin?

Anycase, meillä oli ihan törkeen hauskaa viikonloppuna, aikuisten kanssa. Ja me leikittiin!
Me oltiin siis yökylässä kotiseuduillani, ystävällämme. Siellä meillä oli ruokabileet, ja sitten me jälkkäriksi alettiin leikkiä piirileikkejä.
 

 

 

 

Miten ne kädet laitettiinkaa.. Ekana oltiin läpsytysleikkiä (sanon läpsytysleikiksi kun en muuta nimeä tiedä), eli kädet ristissä kaverin kanssa ja yhestä läpsystä läpsyt kulkee eteenpäin ja kahdesta suunnan vaihto. Jotenki tässä oli karua se, kun huomas, että on tullu vanhaks ja kankeeks vaikka kuin yritti salamana läppästä, niin ei. Tää yhteys aivojen ja käsien välillä oli jotenki hidastunu lapsuusvuosista. Mistäköhän johtuu?  Varmaan liian vähän leikitty. Niin sen täytyy olla.

 

 

Ja se kuka mogaa tippuu.

Sitte mulle uus tuttavuus oli tällänen laulu-leikki jossa jokaisella oli kädessä esine (meillä se oli pipo) ja sitten laulettiin: "Anna pipon tämän mennä eteenpäin ja aina tee kun minäkin kas näin."

Tähän liittyki sitte jo vähän koordinaatiokykyä, jota mulla ei näköjään ollu sitte yhtään. Kun aina-sanalla pipoa ei annettukkaan eteenpäin vaan sitä vietiin puolelta toiselle ja sitte vaihtu suunta. 

Putosin. Ekana. Kun pipoja oliki mun vieressä kasa. Molemmilla puolilla!


Sitte oltii viel loppu-lämpäks vähä silmämurhaajaa, joka on mun all time favorite. Harmi vaan, kun en saanu olla murhaaja. Oon meinaan salakavalista kavalin murhaaja.

Ja jottei menis liian aikuismaiseks tää touhu niin sitte myöhemmin vielä vähän Madagaskarii töllöstä.
Kasva isoksi, älä aikuiseksi.
Pitäis saada siis useemmin iso kaveriporukka koolle, vaikka sillä verukkeella, ettei kankeus yllätä.