HOBITTIRETKI

Toinen meidän henkeä salpaavasta kohteesta ystävien kanssa oli Torcal de Antequera (tai El Torcal), joka on vuoristoalue Malagan ja Antequeara kaupunkien välissä. Se on yksi Euroopan hienoimmista karstikivialueista. Upeat karstikivimuodostelmat on syntyneet tuhansia vuosia sitten, kun koko alue oli vielä vedenalla. Eroosio sekä sateet jatkoi hienon maiseman muodostusta sitten myöhemmälläajalla ja sitä tulosta me sitten käytiin ihailemassa. 

 

 

Tässä muutamia maisemia matkalta, El Torcalille. Toinen äiti napsi, kun minillä tuli yllättävä nälkä. Maidot ikeniin ja matka jatkui.

Alue oli henkeäsalpaava (varsinkin sään takia, tuuli tuhatta ja sataa ja vettä tuli vaakatasossa). El torcalin alueella menee kolme eri mittaista luontopolkua, joista lyhin oli 1,5 km. Valmistauduttiin kyseiseen koitokseen käymällä kattomassa alueesta kertova lyhyt elokuva ja juttelemalla paikan turistioppaan kanssa. Yksi porukasta (onnekas mummi) + mini  jätettiin parkkikselle, kun opas nauroi meille, että noilla kengillä (avokkaat) ei reitistä tule selviämään (eikä liiemmin lastenrattailla). Myöhemmin selvis kyllä miksi.

El torcalin alueella 40 päivää vuodesta on sankkaa sumua kun pilvet jumittuu vuorten päälle, me oltiin lucky ones kun just yksi noista sumupäivistä sattui kohalle. Opas kertoi lämmittelyksi, että monta turistia päätyy sairaalan kautta kotiin El Torcalilla käytyään, kun siellä on niin extreme sääilmiöitä. Viime kerralla turistit oli saanu murtuneita luita sekä kallovammoja. Matkaan hän antoi meille evääksi hätänumeron ja sano, että jos ette nää 30 metriin opaskylttiä niin kääntykään takaisin. Me oltiin polleina ja kerrotiin, että hey me ollaan suomesta, me ollaan kyllä totuttu vaikka millasiin keleihin. Jep jep.
 


Totuus varoitteluista kävi toteen noin 20 metrin kävelyn jälkeen. Alkoi satamaan kaatamalla. Polku tai siis mutavana oli törkeen liukas ja märkä. Oli sankka sumu. Karstikivet oli kuin luistinrata, missä piti hyppelehtiä kiveltä toiselle sormet ristissä toivoen parasta. Henkeäsalpaavaa tosiaan. Muunkin kun maiseman takia siis. Kaikkia hienoja kivimuodostelmia ei nähty kun näkyvyys oli paikoitellen sellaset 5-10 metriä eteenpäin. Maisema oli ihan ufo, ei oltais ihmetelty vaikka sieltä sumusta olis yhtäkkiä hypänny joku hobitti eteen (siis joku muu hobitti kuin me kääpiöäitit). Kuvia ei pystytty järkkärillä kauheen montaa napsimaan kun ne olis jääny sen kameran jäähyväiskuviksi, mutta alla nyt muutama.

 

 

 

 

 

 

 


Jos paikka alko kiinnostamaan niin lisää kuvia löytyy googlesta, huikee mesta.
Tekis melkeen mieli mennä uudestaan vähän paremmalla kelillä ja vaeltaa joku noista pidemmistä reiteistä, nyt se 1,5 km tuntu ehkä lähemmäks viittä kilsaa, mutta kivaa oli. Ja mummi oli aika tyytyväinen väärästä kenkävalinnastaan kun näki meidät reitin tarpomisen jälkeen. Sanotaan nyt niin, ettei oltu ihan kuivia. Eikä puhtaita myöskään. Ja toisella äitillä oli tietty ollu sen uudet kengät jalassa. Noh, ne kengät ei enää ainakaan häikäise silmiä uutuuttaan.