SEIKKAILU SIMPUKALLE

Houkutteleva otsikko, eikö? Tässä toisen äidin raportti sen omista seikkailuistaan, yksin. Enjoy!

Mulla on ollut koko espanjassa olo ajan haaveena päästä tekemään joku vaellus. Nyt se hetki sitten vihdoin koitti. Perjantaina. 13 päivä. Hyvä idea, eikö? Niin munkin mielestä.

Tavoitteena La Concha (1215 m), simpukkavuori Marbellan takana. Joo-o siis oikeesti, se näyttää ihan simpukalta. Arvioitu matka-aika sellanen nelisen tuntia ja matkaa 7,5 km. Kuulosti tosi hyvältä ja sopivan mittaselta reitiltä. Siis niinku teoriassa. 

Mini ja Heini La Cañadaan shoppailemaan, tää äiti luontoon patikoimaan. (Mini on valitettavasti vielä liian mini vaellusretkille, kun ei voi laittaa vielä rinkkaan istumaan.) Heini oli kyllä tosi harmissaan, kun joutu menemään shoppailemaan eikä tarpomaan vuorenrinnettä ylös. Se piti ihan pakottaa siihen. 

Mä ajoin Refugio de juanariin, josta reitti alkoi. Ei muuta kun auto parkkiin, rinkka selkään ja menoksi. Jaa, mutta mihis suuntaan mun pitäis mennä? Ei näkyny kylttejä La Conchalle. Muita kylttejä siellä kyllä oli, mutta se mun kaipaama vaan puuttu. Alku oli lupaava. Olis ehkä pitänyt siitä jo päätellä, että miten tässä käy.


Tältä näytti reitin alkuosa, baanaa olis riittänyt suuremmallekin joukolle.


Onneks tuli pari vastaantulijaa ja oikea suunta selvisi ja lopulta löytyi jopa se kauan kaivattu kyltti, että mihin päin oli matkattava. Se kyltti olikin sitten se ainoa koko reitillä. Jep. Ja tällä äidillä on huikee suuntavaisto. Siis aivan huikee. Noh ajattelin, että kyllä mä nyt yhelle vuorelle löydän, kui vaikeeta se nyt muka voi olla?


Kauan kaivattu kyltti.



Siinä se matka taittu sitten mukavasti maisemista nautiskellen ja tuoreilla voimilla. Ihan puhkuin intoa, jee miten ihanaa! Mitä lähemmäs huippua päästiin, niin sitä vaikeempaa oli enää löytää reittiä, mitä olis tarkotus sinne mennä. Välillä mulla tais olla ihan omat reitit. Kiipeilin harjanteille vaan todetakseni, että jahas reitti loppuu äkkijyrkkään pudotukseen. Taisin valita väärän reitin. Ei muuta ku takasin päin ja uus yritys. Tarpeeks kun hilas edes takaisin niin lopulta löysin huipulle. Wippiii! Huikeet oli maisemat, tosin Marokkoon ei kyllä näkynyt kun oli niin paljon usvaa ja pilviä.







Olin koko kiipeämisen ajan haaveillut jo valmiiksi mun mukaan ottamista eväistä. Nehän nyt on retkissä aina parasta, eikö? Oi, että kun pääsen huipulle, niin syön mun herkullisen ruuan, minkä olin pakannut mukaan ja vedän kokiksen päälle. Purin sitten rinkasta näitä mun ihania eväitä, vaan todetakseni, että ei helkutti, mun safkahan on vieläkin jäässä! Joo. Siis mulla oli kuningasidea edellisenä iltana laittaa mun lounas pakkaseen, ettei mee sit patikoinnin aikana pilalle. Ei menny pilalle. Pysy hyvin jäässä ihan kotiin asti. He-he-herkullista! Onneks sentään olin pakannut mukaan myös muuta purtavaa, ettei nälkä jääny. Siinä sitten mutustelin niitä maisemia katellen. Kun olin syöny ni sitten lähin reippaana tyttönä takasin päin. Aattelin oikeen yllättää Heinin, että miten nopeesti pääsen takasin. Virhe. Mitä sitä sanotaankaan, että ylpeys käy lankeemuksen edelle. Vai miten se nyt meneekään. 

Siinä sitten olin tovin matkaa taittanut. Vauhdilla. Kun aloin ihmettelemään, että miten tää maisema ei nyt näytä tutulta. ÖÖÖH. Siis oonko mä voinu lähtee sieltä huipulta eri reittiä takasinpäin. Eihän siellä menny muita reittejä. Vai menikö. No helkutti, mä oon kyllä jo nyt niin pitkällä, että emmä nyt takas sinne huipulle jaksa enää kiivetä. 

Missä ihmeessä se polku edes menee. Reittiä ei sit löytänyt niin ei millään. Pieni paniikin poikanen hiipi mahaan. Löydänköhän mä täältä tänään alas. Siinä sitten reittiä ettiessä alan kattelemaan takasin huipulle päin. Sieltä vyöryy musta pilviseinämä vuoren huipulta alas. SHIIIIIIIIIT. Nyt tulee kiire. 

Poukkaroin rinnettä edes takasin kun mikäkin aasi. Se oli sellasta kivikkoa, että oli melko mahdotonta löytää edes mitään reitin tapasta, niimpä painelin vaan alas päin. Pakko päästä täältä alas ennen kun sataa ja tulee sellanen sumu etten nää mitään. Onneks aasillakin oli vähän onnea ja löysin sitten jonkin ajan päästä uudestaan reitin. Tässä vaiheessa olin jo varma, että tästä tulee nyt sit seikkailu ihan sanan oikeessa merkityksessä. En nimittäin todellakaan ollu matkalla lähtöpaikkaa kohti. Sen mun suuntavaisto sentään päätti mulle kertoa. 


Tosta se reitti menee, selkeetä eikö?


Olin vaan onnellinen, että olin löytänyt edes jonkun reitin. Sitten vaan toivoin, että se ei ole joku merkattu maisemareitti, joka vie jollekin toiselle vuorelle. Niin. Enhän mä tosiaan tienny, että mitä reittiä mä seurasin. Jotain muuta ainakin kun sitä mitä mä olin vuorelle kiivenny. Todistusaineistoa kuvien muodossa ei tältä reitiltä kauheesti löydy, sattuneesta syystä ei tullu mieleen kaivaa kameraa repusta.

Päättelin suunnasta, että taitaa reitti viedä sellaseen pikku kylään kun Istan. Siinä sitten puolijuoksua taitoin matkaa. Myönnetään. Oli kyllä jo pieni paniikki päällä, että pääsenkö ennen pimeetä ja niitä pilviä alas. Varsinainen takaa-ajo vuorilla. Ehkä sellasen kolmen-neljän tunnin jälkeen näytti jo lupaavalta. Tai oikeestaan kuulosti. Ihmisten ääniä, jee! Mähän selviin tästä! 

Istaniin sitten saavuin viimeinkin. Ei käyny matka tylsäks ku ei täytyny palata samaa reittiä takas. Olishan se nyt vaan ollu tylsää. Tuli niinku kaks kärpästä yhen hinnalla. Mitäs vinguin, että pitää päästä vaeltaa. Sain sitä sitten vähän enemmän ku mitä tilasinkaan. Rapiat 15 km vuoristossa juoksua. Ei tarttenu mennä illalla enää lenkille. 


Sitä sitten oltiin Istanissa. Ihan hyvä juttu sinällään, mutta auto vaan oli väärässä paikassa. Se oli tietenkin siellä mihin mun oli ollut tarkotus palatakin. Jaa. Mites mä nyt sinne pääsen. Ei muuta ku ettimään jotain paikkaa, josta sais soitettua taksin. Parissa paikassa käynnin jälkeen mut ohjattiin bussipysäkille, missä oli taksin numero. Tai montakin. Ettei olis niin helppoa. Siinä sitten kilauttelin pariin numeroon ja vihdoin tärppäs. Taksi tuli parinkymmenen minsan päästä. Marbellasta. Olin ylittänyt patikoiden sellasen vuorijonon. Sille toiselle puolelle. Matkaa autolla Istanista alotuspaikkaan oli sellanen yli 50 kilsaa. Piti kiertää se vuoristojono. Oliskohan pitäny kävellä takasin.

Parasta tässä muuten oli se, että näin edellisenä yönä unta, että eksyin vuorelle. Siinä unessa tosin mua myös puri käärme siellä. Sitä ei onneks oikeesti tapahtunu, paitsi että yks ruskea käärme tosin lähti livohkaan vähän matkan päästä. Et ehkä olis pitänyt olla vähän tarkempi, mutta toisaalta pientä seikkailuahan mä halusin. Mitä tässä nyt sanois. Olipahan reissu ja tulipahan tehtyä. 

Tässä vielä fiilistelykuvia matkanvarrelta.


Ja kaiken huipuks, Heini ei koko tänä about 8 tunnin rupeamana edes ollu shoppaillu paljon mitään. Uskomatonta. Ja kaiken lisäks se vielä sano, että nyt kyllä riitti shoppailut hetkeks. En meinannu uskoo korviani <3