VILLIHEVONEN


Viitaten edelliseen Heinin kirjotukseen meidän arjesta, ajattelin kirjottaa ylös mun mietintöjä, että mitä nää viimeset pari vuotta tän ihottuman kanssa on herättänyt.

Yleensähän homma menee niin, että asioita osaa arvostaa vasta sitten kun ne on menettänyt. Sama pätee tässä tapauksessa terveyteen. Sitä OIKEESTI osaa arvostaa vasta sitten kun sitä ei enää ole. Arvostusta niitä pieniä asioita kohtaan. Sitä, että voi käydä asiaa kummemmin ajattelematta suihkussa, ilman tuskaa sen jälkeen. Voi nukkua koko yön rauhassa, ilman kutinaa. Voi pukea päälleen istuvat vaatteet tai vaatteet ylipäätään. Voi suoristaa kädet tai jalat ilman kipua. Voi elää ilman kutinaa. Voi kääntää päätään ilman kipua. Voi katsoa itteään peilistä ilman, että vastassa on joku hilseilevä monsteri. Tai punoittava demoni. Voi olla ilman tunnetta siitä, että olo ei ole kuin nakkimakkaralla liian pienessä kuoressa. Voi kurkottaa ilman, että iho halkeaa. Voi ylipäätään keskittyä elämään, eikä siihen miten pahalta ihossa tuntuu tai että kuinka paljon kutittaa. Tai vituttaa. Nimittäin mulle noi yllä olevat asiat ei oo olleet enää niitä itsestään selvyyksiä, arjen palasia vaan asioita joista pitää suoriutua.

Iho on ihmisen suurin elin. Ja kun se prakaa niin voin kertoa, että sitä tuskaa ei pysty edes kuvailemaan. Vaan sellanen ihminen, joka on itse kokenut saman voi vaan ymmärtää miltä se tuntuu. Kutina on aika vittumainen vaiva, believe me.

Mä oon sellanen ihminen, että en halua luovuttaa. Senpä takia, en oo purematta nielly niitä lääkäreiden kommentteja, että tälle ei mitään vois tehdä. Ihan varmasti voi. Uskon siihen edelleenkin, vaikka tässä on kokeiltu jo ties mitä keinoja. Paino sanalla uskon. Jos en uskois, niin mä olisin varmaan jossain lataamossa. (Vaikka joskus lataamo (kirjaimellisesti otettuna) olis kyllä ihan tarpeen, jotta vois ladata akkunsa täyteen.) Sen takia on tärkeetä uskoa vaikka se välillä onkin haasteellista.

Niinhän se on, että vaikeudet on niitä kasvunpaikkoja. Ja niin se on varmasti tässäkin tapauksessa. Oon oppinut itsestäni enemmän, tiedän että oikeesti kyllä mä selviin mistä vaan. Tiedän terveellisestä ruokavaliosta paljon enemmän. Aina se tieto ei tietenkään riitä vaan vaatii toteutustakin. Houkutuksia riitää koko ajan. Vaikka ois kuinka vaikeeta niin kaikki on aina kuitenkin vaan hetkellistä. No joo tää "hetki" on kestänyt jo aika kauan. Mutta silti. Elämä menee eteenpäin, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Ja joka hetkessä voi tehdä valinnan. Valitsenko, että annan tän sairauden pilata mun elämän, viedä ilon siitä vai valitsenko toisin? Koska loppupeleissä mulla on se valinnan mahdollisuus. Voin valita kiinniittää huomioni niihin ihaniin asioihin, joista saan olla super onnellinen. Mulla on aivan ihana ja rakas vaimo, ihanaakin ihanampi Mini ja muutenkin kaikki ihan hyvin. Mä en pysty vaikuttamaan olosuhteisiin, mutta mä pystyn vaikuttamaan siihen, että miten mä niihin reagoin. Se on mun valinnasta kiinni.

Mä en voi päättää, että mä parannan mun ihon. Oon kyllä yrittänyt, trust me. Muttei oo vielä toiminut. Jatkan kyllä yrittämistä. Sinnikkäästi. Mutta mä voin koittaa hallita mun tunteita ja mieltä. Mieli on kuin villihevonen. Mä haluun koittaa kesyttää sen ja ohjata sitä siihen suuntaan mihin mä haluun. Haluan itse päättää, että olenko onnellinen vai depiksessä. Ja periaatteessa se on vaan valinnasta kiinni. Vaikkei sitä välttämättä halua niin kokeakaan. Se on aika iso vastuu ottaa. Vastuu omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Ja joka hetki me ollaan sen valinnan edessä. Pidänkö kiinni tästä tuskasta/tunteesta vai siirränkö sen syrjään ja keskityn hyviin asioihin? Heikkoja hetkiä tietenkin on ja tulee olemaan. Aina ei vaan jaksa tsempata ja valita sitä parempaa vaihtoehtoa. Mutta aina voi yrittää. Valita se positiivisempi vaihtoehto. Ja jos sen tekee edes muutamana hetkenä, niin se on aina muutama hetki parempaa elämää. Se jos joku on sen arvosta, että ainakin yrittää. Se on ollu tässä jo hetken mun tavoite. Muistaa ainakin yrittää. Joka hetki.

Käytiin tässä Malagassa pyörähtämässä yks päivä ja siellä oli yhessä kahvilassa hyvä taulu. Se vois toimia kaikille ohjenuorana. Tässä sama juttu kuvana.



Ja mitä sitä sanotaankaan urheilupiireissä, että "Kipu on kaveri ja kaveria ei jätetä". Se taitaa osua ihan hyvin tähänkin tilanteeseen. Mä en näköjään haluu millään jättää mun kaveria. Mutta ehkä olisi kuitenkin jo aika?

- Ulla