Hajanaisia ajatuksia elämäntapamuutoksesta

Elämäntaparemontti tai -muutos ovat sanahirviöitä, joille olen kuumeisesti koettanut keksiä kivempaa (ja lyhyempää) synonyymiä, mutta vielä en ole riittävän osuvaa saanut päähäni. Käytännössähän kyse on kuitenkin juuri remontoinnista: vanha laitetaan uuteen uskoon ja toivotaan valintojen olevan kestäviä sekä sellaisia, joiksi ne etukäteen visioi - ellei jopa parempia.

Moneen otteeseen olen toistellut muutoksen olleen omalla kohdallani pakollinen koska en voinut hyvin. Halusin välttyä mahdollisilta liikakilojen aiheuttamilta ongelmilta ja saada peilikuvan muuttumaan. Jos muuta väittäisin, valehtelisin. Ehjä minäkuva vaatii minun kohdallani myös edes jonkinasteisen tyytyväisyyden ulkoiseen olemukseen.

Jokunen aika sitten mietin, miksi olen aiemmin vastaavaa elintapojeni muuttamista yrittäessäni törmännyt seinään, mutta nyt asiat sujuvat. Eivät täysin vaivattomasti ja ongelmitta, mutta kumminkin enemmän tai vähemmän eteenpäin kulkien motivaation säilyessä.

Merkittävimmin onnistumista tukeva juttu lienee se, että teen tätä itsekkäistä syistä - toisin kuin ehkä aiemmin. En siksi, että joku olisi käskenyt tai edes vihjaillut, tai siksi, että kokisin tulevani ihmisenä jotenkin paremmaksi ja saisin hyväksyntää kun syön salaattia ja jumppaan. (Paitsi etten syö vaan salaattia ja 'jumppaankin' nykyisin lähinnä kuntopyöräillen.) Olen aina ollut vastarannankiiski luonteeltani ja helposti loukkaantuvaa sorttia. Eli vaikka joku tarkoittaisi sanomisellaan aidosti hyvää, mutta se osuu arkaan kohtaan, olen periaatteesta nakellut niskojani mieli mustana ja toiminut päinvastaisesti.

Nyt halu muutokseen on täysin sisäsyntyistä ja olen jopa onnistunut sisäistämään sen tosiasian, että ainoa tapa hoikistua ei ole pudottaa hurjia määriä elopainoa. Siitä syystä olen unohtanut vaa'an kokonaan kylppärin kaapiston alle ja luotan jatkossa enemmän muihin mittareihin tässä yhteydessä.

Ystävien ja lähipiirin tsemppi piristää ankeina hetkinä.

Tuki ja tsemppi lähipiiriltä ovat korvaamattomia - tätäkin jaksan toistaa. Edelleen ne kivat sanat sinnikkyydestä ja muuttuneesta ulkomuodosta/olemuksesta ovat niitä piristystippoja, jotka nostavat mielialaa silloinkin kun ahdistus ja ärsytys uhkaavat iskeä koko voimalla. Lisäksi muutamien ihmisten kanssa käydyt vertaistukikeskustelut niinä päivinä, kun homma takkuaa, ovat palauttaneet taas elämän raiteilleen ja muistuttaneet, että paljon olen jo kuitenkin saanut aikaan vaikka joka hetki sitä ei meinaa muistaa tai nähdä itse.

Toki sekaan mahtuu niitä (kateellisia?), jotka joka solullaan vähättelevät ja viestittävät, etteivät missään nimessä aio sanoa mitään positiivista ja tulevat vaikka varta vasten vaihtamaan puheenaihetta kun juttelet jonkun kanssa aiheeseen liittyen. Onneksi nuo tyypit ovat muutenkin osoittaneet olevansa niin läpeensä ikäviä, että poistun mielelläni tilanteesta ja jatkan juttua alkuperäisen juttukaverini kanssa myöhemmin.

Vaikka olen käynyt tämän aiheen ympärillä paljonkin keskusteluja, en ole halunnut suoraan neuvoa muita tai tuputtanut ohjeita... Tai siis toivottavasti en ole! Enhän ole?? Lähinnä keskustelut ovat olleet ajatusten vaihtoa puolin toisin ja niistä on tarttunut haaviin hyviä juttuja todella paljon. Toki olen kertonut tästä omasta projektistani kysyttäessä ja olen kokenut suunnatonta iloa, jos olen pystynyt edes rahtusen tukemaan saman tyyppisien asioiden kanssa painivia ihmisiä omalla esimerkilläni. En ole malliesimerkki ja teitä kohti terveempää sekä kevyempää eloa on lukuisia, joista jokainen voi valita sen parhaiten itselleen sopivan. Tämä nyt vaan on ollut minun valintani.

Toinen eteenpäin tuuppiva voima on konkreettisen muutoksen tunteminen sekä näkeminen: väljenevät vaatteet, muuttuva kroppa ja piristyvä olemus. Pukeutumisen kanssa on ihan superia kun käytännössä mikään vaatekaapista valituista retkuista ei enää kiristä tai purista! Ja moni sellainen vaate, joka on ollu, sanoisinko, hieman tiukahko, istuu nykyisin kuin hansikas. (No, ainakin omasta mielestäni.) Onneksi en ihan kaikkia "motivaatiovaatteitani" ole nakannut kiertoon kaappeja siivoillessa, nyt niitä voi jo käyttää. Ja mikä parasta: osa vaatteista on liian isoja!

Vettä, vettä ja vettä.

Vesi, puhdas ruoka ja liikkuminen nyt vaan saavat elimistön voimaan paremmin. Heureka! Yllättyikö joku tästä tiedosta? Itse en ehkä yllättynyt tiedosta vaan siitä, miltä se muuttunut olo sisällä tuntuu. Sitä on vaikea kuvailla, mutta uskon useimpien teistä tietävän omakohtaisesti sen tunteen kun painotaakka kevenee ja elimistö "hengittää" vapaammin. En tarkoita pelkkää kiloissa mitattavaa taakkaa vaan sitä henkistäkin, jonka huonot elintavat ja väärät valinnat tuovat väkisin mukanaan.

Vaikka olen aikuistumisen myötä hyväksynyt itseni kiloineni ja vikoineni, tuntuu, että vasta nyt olen oikeasti oppimassa myös arvostamaan itseäni sellaisena kun olen, ja näkemään tapahtuneen muutoksen kiitoksena itselleni minun itseni tekemästä "työstä". Oppinut näkemään hyvät puolet virheiden sijaan ja tajunnut, että voi olla ihan kelvollinen nainen vaikkei edusta sitä sorjaa, tiimalasivartaloista naistyyppiä, jota naistenlehdet ja viihdemaailma tuuttaavat joka suunnasta. Kaunis en mielestäni ole edelleenkään, enkä sellaiseksi muuttunekaan, mutta jo edes ihan ok? Edes useimpina päivinä.

Tämä se ei vaan ota laantuakseen.

Kynnet ja hiukset ovat selvästi reagoineet muutoksiin ravinnossa ja veden määrässä. Kynnet eivät ole liuskoittuneet ihan yhtä kovasti kuin ennen ja kasvavatkin suht sukkelasti. Hiuksien suhteen ollaan ristiriitaisessa tilanteessa: hiukset kiiltävät ja ovat pääosin varsin hyvässä kunnossa ilman suurempia hoitotoimenpiteitä, mutta juma miten sitä karvaa putoaa ja katkeilee!  Ajoittain kutiavasta päänahasta nyt puhumattakaan... Normaalin hiustenharjauksen aikana vessan lavuaari lainehtii irtohiuksia ja harja on ns. tukossa koko ajan. 

Tokihan hiustenlähtö voi olla ihan ns. normaalia ja/tai monen tekijän (niitä kun riittää...) summa. Tai sitten olen tähän asti kasvattanut hiuksiani huonolla ruokavaliolla! Nyt tukka on ottanut itseensä terveyshömpötyksistä ja tipahtaa pois kostoksi. Ostin jo kaupasta biotiinia sekä erikseen moni-B-vitamiinia ja rautaa+C-vitamiinia siinä toivossa, että niistä olisi jotain apua. Vielä kun tuon järjettömän stressin saisi tipautettua mielestään... Olisiko siihen avuksi jotain nappipurkkia? Jos ei ala hiusosasto toeta, pitänee hakeutua lääkäriin kyselemään apua etten ole pian kokonaan kalju.

Hiukset tuottavat tällä erää ongelmia irtoamalla ja katkeilemalla tolkuttomasti!

Mutta eihän tämä nyt toki tosiaan ihan ihanaa autuutta jatkuvasti ole.

Entäs kun tulee niitä päiviä, että treenin aloittaminen kehtuuttaa ja pulla maistuisi paljon paremmalta kun porkkana? Tai kun kaikesta yrityksestä huolimatta oma pielikuva sekä kroppa ärsyttää ja tunnelma on matalalla.

Olen ihan rehellisesti useamminkin kuin kerran skipannut suunnitellun treenin ja antanut itseni lösähtää sohvalle. Syönyt sen pullankin. Ja taas toisena päivänä olen vastentahtoisuudesta piittaamatta vääntänyt jumpat hampaat irvessä ja syönyt päälle juuri kuten pitääkin. Kumpikin vaihtoehto on juuri sillä hetkellä tuonut lopulta hyvän mielen. Pitää siis olla itselleen tiukka, mutta myös armollinen, ja on kuunneltava itseään.

Aina ei tarvitse jaksaa ja viitsiä kunhan oppii tunnistamaan, onko vastentahtoisuus yritys pinnata silkkaa laiskuuttaan vai vinkkaako kroppa sillä, että nyt voisi olla huilin paikka. Itsensä syyllistämisestäkin olisi hyvä oppia pois, koska sekään ei edistä prosessia, jos liikuntakerran laiminlyönnistä tai vähemmän järkevästä ruokailusta soimaa ja ruoskii itseään ihan kohtuuttomasti. Nekin kuulunevat elämään - kunhan eivät jokapäiväisty.

Monesti nuo ärsytyksen ja inhon tunteet liittyvät varsin kiinteästi niihin liki kaikille naisille tuttuihin hankaliin päiviin, jolloin maailma tuntuu olevan varsin paska paikka katsoi mistä suunnasta tahansa. Ei siinä silloin oikein itsekään esiinny parhaassa mahdollisessa valossa. Onneksi nuo oireet ovat varsin helposti tunnistettavissa ja ohimenevää sorttia. Silloin pitää vaan pitää tiukempi ote tekemisissään ettei lipsu ihan kohtuuttoman paljon - erinäiset mieliteotkin ovat noina päivinä kokoluokkaa valtava.

Viime aikoina on treenit tullut korvattua kuntopyöräilyllä ja vaikka toisaalta poden hetkittäin huonoa omatuntoa siitä hyvästä, en vaan saa itseäni pakotettua tekemään sitä lihaskuntojumppailua. Ehkä pitäisi niskapersotteella pakottaa siihen, mutta lopputulos tuskin on toivotunlainen jos joka puntin nostolla mela otsassa kasvaa suuremmaksi. Kaiketi tuo kuntopyöräily on kuitenkin tyhjää parempi vaihtoehto. Syytä nihkeilyyn en tiedä, mutta en ajatellut vielä huolestua sen suuremmin kun kokonaan ei ole sohva voittoa vienyt.

Huikean omaperäiseksi lopputoteamukseksi voin lausua, että omalla kohdalla muutos on ollu varsin kokonaisvaltainen ja pienehköillä siirroilla muutos parempaan on todistetusti tapahtunut. Kesä edetään tätä nykyistä tyyliä noudattaen ja jätskiäkin ajattelin syödä. Katsotaan syksyn lähestyessä, mitä olen suunnitellut sen varalle ja toteutuvatko suunnitelmat... ;) Matka kohti sitä unelmabodya ja totaalista unelmaoloa on vielä pitkä, mutta kenties kuljettavissa.

Iloa viikonloppuusi! :) 

 

Saija

Ps. Kaikki kuvat Pixabay.com