Helppous ihmetyttää edelleen

Hiphei!

Toinen viikko Fitfarmia takana ja still going strong.

Tänä aamuna suoritettu puntarissa hypähtäminen kertoi grammojen valossa, missä ollaan menossa ja mihin suuntaan. Lukema oli 1,5 kiloa pienempi kuin kaksi viikkoa sitten maanantaina rojektin pyörähtäessä käyntiin. Ei siis tajutonta pudotusta, mutta suunta (jälleen) alaspäin - se on se tärkein. Mittanauhaa en kaivanut esiin, mutta mittaillaan vaikka puolivälin krouvissa, mitä sentit sanovat. Joskin on jotain täytynyt vyötäröltäkin kadota, koska viikonloppuna jalkaani vetämät toppahousut sujahtivat päälle vaivatta ja viime talvena hädin tuskin sai nappia kiinni!

Edelleen pitää muistuttaa itseään ettei tulisi syötyä ns. ohi ohjeiden vahingossakaan. Herkkuhimo on onneksi hellittänyt entisestään. Totta kai jos joku nyt toisi suklaakakkupalan eteeni ja sanoisi, että syö vaan, en empisi. Eli siitäkin syystä olen kieltäynyt kaikista tarjotuista houkutuksista vaikka tuskin projekti vaikka yhteen karkkiin kaatuisi. Enemmän ehkä siis henkinen kuin fyysinen juttu pitää päänsä.

Tyystin en ole herkutta selvinnyt, mutta nämä mässäilyhimon tyynnyttäjät ovat olleet sallittujen aineiden listalla: Njie-vanukkaat ja marengit. Ihan jokapäiväisessä aterioinnissa en noita edes kaipaa, mutta esimerkiksi perjantai-iltana telkkarin ääressä saunan jälkeen nuo kaksi kera lasillisella lightlimsaa on ollut ihan kelpo makupala työviikon päätteeksi.

Siinä olisi puolet iltapalasta. Jep, rasiallinen marenkeja.

Tälle toiselle viikolle osui ensimmäinen sallittu "hairahdusateria" eli sai syödä yhtenä päivänä, yhdellä aterialla käytännössä mitä vaan. Ette varmaan usko kun sanon, mutta olipa oikeasti vaikeaa keksiä, mitä söisi! Lopulta annos näytti tältä:

Maissihiutalekuorrutettua kanafilettä, perunaa, salaattia ja savupaprikadippiä. I was in heavennnnn. (Ohje näihin löytyy täältä.) Ja jälkiruokairtokarkkeja oli ihan kaikki 102 grammaa. Niin, voitteko kuvitella: 102 GRAMMAA?! Eihän kukaan varmaan normaalisti edes viitsi vaivautua kauhaan tarttumaan noin minimaalisen irttarimäärän takia.

Edelleen tuntuu vaan uskomattomalta, että näillä ruokamäärillä pystyy metsästämään kadonnutta vyötäröä. Luulisi, että kaikella tällä ahtamisella vaan pullistuisi entisestään. Eeeehkä sillä ruoanlaadulla on niin valtavan iso merkitys... Ja mitä nyt vaa'an laskusuuntaan hiipivää lukemaa vilkaisi, väite on todistettavasti totisinta totta.

Tässä yksi malliesimerkki siitä, miksi annokset hetkittäin hymyilyttävät. Lautanen on ihan normaalin ruokalautasen kokoinen.

Yksi selittävä syy siihen, että syömisiensä varsin tarkka "vahtiminen" ei ahdista, on lähipiirin tuki sekä vertaistuki. Työmaalla työkamut seuraavat eväsrasioideni sisältöä mielenkiinnolla ja asiasta vitsaillaan hyväntahtoisesti yksissä tuumin. Kotonakin on selvästi hiffattu, että taustatuki on päänaukomista tervetulleempaa. En voi ketään pakottaa ryhtymään tähän samaan, mutta kiva, että on henkinen tuki eikä härnäämistä houkutuksilla 24/7 ei kait nyt yksi kerta mitään haittaa? -vähättelyllä vauhditettuna. (Ihminen, ja erityisesti makeanhimoinen nainen, on kuitenkin heikko.)

Tuosta eihän se kerta mitään meinaa -ajatusmallista olen tehnyt alusta alkaen mielessäni pesäeron, koska se jos mikä on varma ja suorin turmiontie. Tiedän kokemuksesta, että kun antaa pikkusormen, menee koko käsi. Syystä siis pysyn keskellä kaitaa tietä ja kieltäydyn kaikesta ei-sallitusta kohteliaasti.

Yllättävän moni on myös ollut kiinnostunut ihan aidosti ruokarempastani ja miten sen kanssa pystyy elämään. Ja kivahan tästä on kertoa kun asiat sujuvat (ja sinisilmäisesti uskon sujuvan loppuun asti). Jatko ehkä edelleen inasen jännittää, mutta kenties nämä opit uppoavat vielä jäljellä olevan neljän viikon aikana syvemmälle, ja tämä hyvä olo sekä palautunut energisyys jos mikä muistuttaa jatkossakin siitä, että tätä kannattaa vaalia.

Kohti uutta viikkoa keveämmin askelin.

 

Saija