Ikäviä muistoja - onnellinen päätös

Hyvin tarkalleen vuosi sitten kotonamme oli potilas, jonka henki ennätti olla hetken hiuskarvan varassa. Se on uskomatonta, kuinka kiintynyt sitä on noihin karvakuonoihin ja mikä tunnemylläkkä luopumisajatuksesta tuleekaan. Ei sitä kaiken ollessa hyvin edes tule ajatelleeksi, että mitäs jos näin ei olekaan?

Vuosi sitten, 30-vuotispäivänäni iltana Dino, toiseksi vanhin huskymme, sai vatsalaukun kiertymän. Aluksi emme toki tajunneet mistä on kyse, mutta sen kyllä näimme ettei kaikki ollut hyvin kun mies kävi koirat illalla sisälle hakemassa. Onneksi haki! Koska jos koirat olisivat jääneet yöksi ulos, olisi aamulla ollut auttamattomasti liian myöhäistä.

Valittava ja vatsanseudulta pinkeä Dino kiikutettiin illalla kunnallisen eläinlääkärin päivystykseen ja kuvista selvisi mahalaukun sekä koko suoliston olevan täynnä kaasua ja vatsalaukun kiertymän olevan pahimmillaan tulossa. Lääkäri antoi lääkettä sekä öljyä ja lähetti koiran kotiin saatesanoilla "josko kaasu poistuisi luonnollista reittiä ja tilanne olisi sillä ohi".

Ei poistunut.

Puolenyön jälkeen havahduimme Dinon lohduttomaan valitukseen ja taas mentiin. Nyt lääkäri totesi ns. pahimman tapahtuneen ja vatsalaukku oli kiertynyt itsensä ympäri. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko antaa viimeinen piikki Mikkelissä koska lääkäri oli yksin vuorossa eikä voinut siis leikkausta suorittaa tai sitten otamme koiran ja viemme sen toiselle paikkakunnalle yöllä leikattavaksi - aamuun ei missään nimessä voitu odotella.

Ei siis auttanut muu kuin tehdä siinä sekavassa ja itkuisessa (minä) mielentilassa päätös, joka tuntui siinä hetkessä kaikista järkevimmältä: Koira autoon tippapusseineen ja yötä myöten Jyväskylään.

Jyväskylässä oli kaikki valmiina odottamassa ja ennen kuin ehdimme edes ulos klinikalta, alkoi lääkäri jo valmistella koiraa kiireellä leikkausta varten. Leikkauksen oli määrä kestää kaksi tai kolmekin tuntia. Päätimme lähteä kotiin koska kävi operaatiossa miten tahansa, saisimme Dinon kuitenkin vasta seuraavana päivänä pois.

Kotimatkalle lähdettiin melko lohduttomina, mutta emme ennättäneet edes Kangasniemelle kun puhelin soi. Olimme täysin varmoja, että olimme ehtineet Jyväskylään liian myöhään. Mikkelissä kun lääkäri oli tietenkin kertonut meille, mitä kaikkea pitkittynyt kiertymä voi aiheuttaa. Väärässä oltiin. Dino oli jo tuolloin operoitu ja mitään peruuttamatonta ei ollut tapahtunut! 

Lääkäri oli saanut käännettyä vatsalaukun takaisin oikeaan asentoon ja kiinnittänyt sen kylkikaareen, jotta vastaavaa ei pääsisi tapahtumaan enää uudelleen. Kuolioilta ja muilta hirvityksiltä oltiin myös vältytty.

Mikä helpotus!

Jatkoimme matkaa kotiin ja muutaman tunnin unien jälkeen palasimme takaisin Jyväskylään hakemaan koiramme kotiin. Tokkurainen Dino odotteli meitä klinikalla häntä heiluen. Pitihän siinä vielä pikkaisen itkeä tirauttaa helpotuksesta.

Hoito-ohjeiden ja varsin messevän loven tiliin tehneen maksusuorituksen jälkeen pääsimme lähtemään kotiin. Pelotti ihan rehellisesti, että osaisiko sitä hoitaa toipilasta oikein ettei aiheuttaisi ymmärtämättömyydellään lisäongelmia. Ruokaa ja juotavaa piti antaa pienissä annoksissa monta kertaa päivässä ja lääkkeitäkin oli useampaa sorttia. Sattui niin "sopivasti", että olin onkinut itselleni tuohon samaan ajankohtaan kunnon kuumetaudin eli pidimme Dinon kanssa sairastupaa useamman päivän.

Ensimmäisen päivän koira itsekin näytti, että nyt ottaa oikeasti kipeää, mutta jo seuraavana päivänä mikään muu ei Dinossa enää muistuttanut operaatiosta kuin pitkä haava mahassa. Siinä sitä olikin tekemistä pitää normaalisti varsin aktiivinen ja kaikenlaiseen keikkumiseen taipuvainen koira sisätiloissa mahdollisimman rauhallisena kun pihatarhassa olisi ollut kavereita odottelemassa leikkikaveria! Muut muistivat tasaisin väliajoin kutsua puuttuvaa lauman jäsentä yhdessä ulvomalla.

Potilas kaulureineen huililla.

Sen verran tuli takapakkia, että haavaan iski ärhäkkä haavatulehdus, jota piti käydä ainakin paristi näyttämässä lääkärillä ja lääkitä antibioottikuurilla. Tulehdus saatiin onneksi aisoihin ennen kuin se ehti avata umpeutumisen aloittanutta haavaa tai tuhota tikkejä. Luojan kiitos!

Koko loppuvuosi oli Dinolle toipilasaikaa ja yli kaksi viikkoa meni täysin sisätiloissa. Mahtoi olla koirallakin kestämistä olla yksin kun koko ikänsä oli saanut olla kaverin kanssa. Lopulta Dino pääsi palaamaan muiden luokse ja juoksemaan juoksutarhaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan! Valjakkoon huolittiin mukaan vasta vähän myöhemmin.

Loppuvuoteen suunniteltu parin viikon lomareissukin peruuntui, mutta ei olisi tullut mieleenkään jättää toipuvaa koiraa muille hoidettavaksi. Ei siksi etteikö hoito olisi taatusti sujunut vaan siksi, että jos jotain olisi tapahtunut kesken paranemisen, ei päätöksen teko koiran kohtalosta olisi jäänyt hoitajan kontolle.

On kaiketi turha edes mainita, mutta olemme kaikesta huolimatta tyytyväisiä, että päätimme kiikuttaa koiran leikattavaksi riskeitä huolimatta ja teimme tiettyjä uhrauksia. Nyt on kaikki hyvin myös Dinolla ja vaikka se välillä osaakin koetella niin ihmisten kuin koirakavereidensa hermoja höntyilyllään, kyllä nuorelle ja muutoin terveelle koiralle lisävuosien "ostaminen" oli ainoa oikea ratkaisu.

Tässä kuvassa voisi olla vain viisi koiraa. Onneksi niitä on kuusi!

Saija