Kukahan muu muka?

Yoyoyo!

En kutsu itseäni faniksi. Tai noh. Sehän sitä kumminkin on, jos yli 10 vuotta on kuunnellut ja fiilistellyt artistin musiikkia, käynyt lukuisilla keikoilla (tänä vuonna kolmesti!) ja seurannut uran käänteitä melko aktiivisesti. 

Joulupaketista paljastunut JHT - Musta lammas oli siis kaikin puolin kunnon jackpot sään puolesta ankeiden joulupyhien ajanvietteeksi peitonmutkassa. Luin, tai oikeammin ahmaisin, kirjan kannesta kanteen naurettavan nopeasti välittämättä silmiään pyörittelevän miehen tuhahtelusta. Meillä Cheek ei siis kolahda kuin minuun - jännä juttu.

Kirjakriitikko en ole enkä sellaiseksi aio nytkään. Mutta jotain on pakko kirjoittaa kirjan herättämistä ajatuksista ja siitä, mikä on oma suhteeni artistiin, josta liki jokaisella vähänkään aikaansa seuraavalla suomalaisella on joku mielipide. En pysty käsittämään, mikä ihmisiä Cheekissä ärsyttää. Vai päteekö sanonta Säälin saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita?

Ihan ensialkuun täytyy todeta toimittaja Mikko Aaltosen kirjoittaneen kirjan niiiin cheekmäisesti, että välillä kuulee väkisin itse päätähden käheän äänen korvissaan. Aika vähän elämänkertoja lukeneena vertailukohtia on kovin vähän, mutta JHT on niin uskottavasti minä-muotoon kirjoitettu, että ei uskoisi kirjoittajan olevan kukaan muu kuin tarinan kertoja itse!

Ihan uran hapuilevista ensiaskelista asti Cheek ei ole minulle tuttu - vasta vuodesta 2004 lähtien. Raplaulajan vapaapäivä tuuppasi räppärin soittolistalleni ja kaikki yli 12 vuotta hän on siellä pysytellyt sinnikkäästi. Enkä näe syytä, miksei Cheek soisi jatkossakin vaikka uutta albumia ei taideta enää saadakaan kuunneltavaksi.

Miksi Cheek?

Minun musiikkifilosofiaani Cheekin tarttuvat bilehitit ja vakavamielisemmätkin kappaleet sopivat kuin nyrkki silmään. Haluan kuunnella musiikkia, joka kuulostaa hyvältä ja jota jaksan kuunnella kerta toisensa jälkeen. Musiikki on minulle ennen kaikkea viihdettä ja ajankulua. Ja onhan se nyt vaan niin lystiä automatkoilla kailottaa mukana "timantit on ikuiiisiiiaaaaaa". Silloin siis kun yksin ajelen.

Mutta. Takaisin Mustaan lampaaseen.

Suljettuani kirjan, oloni on hyvin kaksijakoinen. Toisaalta olen lukenut upeasti ja kiistatta pirun taitavasti kirjoitetun elämänkertateoksen, mutta jotain jäi puuttumaan.

Eikä oikein taida tuntea vieläkään.

Ensimmäiset 100-150 sivua antoivat lupauksen, että nyt mennään lujaa! Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sen pinnempaan tarina nousi ja enemmän pyörittiin Cheek-levelillä sekä itse musiikillisessa tarinassa. Toki löytyi ne hetket, joissa taatusti oltiin kipeän syvällä artistin arkiminän, Jaren sielun syövereissä isän äkillisestä menettämisestä bipolaarihäiriöön, mutta joku niissäkin jätti ilmaan tuntemuksen vajaaksi ja pinnaltapuoliseksi jääneestä ruopaisusta.

Jäin kaipaamaan vieläkin syvemmälle tämän kiiltelevän ja hieman juppimaisen julkisuuskuvan rakentaneen muusikon elämänvaiheisiin ja elämän syövereihin sukeltavaa ja kipukohtia pintaa syvemmältä raaputtavia yksityiskohtia. Lupaus leijui ilmassa, mutta leijunnaksi jäi. Vähän kun ala-asteella härnättiin kavereita: mulla on yksi juttu, mutta enpäs kerrokaan!

En kiellä, etteikö kirjassa Jaren visusti varjeltu yksityisyys olisi päätynyt melkoisen preparoinnin kohteeksi vaikka pientä pidättelyä olikin havattavissa. Rintaa on revitty varmasti auki jo nytkin, kun faktoja lapsuudesta ja uran alkutaipaleesta aina tähän päivään asti on lyöty kasaan.

En ole missään vaiheessa antanu Keekin kivuta jalustalle silmissäni vaan tuntenut puhdasta arvostusta. Siitäkin saa ihan jokainen olla mitä mieltä vaan, mutta väitän kuitenkin, että ei tuo kaikki gloria ole tullut silkalla onnella tai hyvällä tuurilla. Se on vaatinut työtunteja, uhrautumista ja periksiantamattomuutta. Rakkaudesta lajiin nyt puhumattakaan!

Etenki periksiantamattomuus on ominaisuus, jota ihmisissä kunnioitan. Jos jotain haluaa oikein kovasti, on sen eteen tehtävä kaikkensa ja pikkuisen enemmänkin. Musta lammas vankistaa käsitystäni, että Jare on tehnyt.

Itsestään ei Olympiastadion täyty kahdesti eikä levyt myy platinaa tai kultaa, kappaleet striimaa huikeita määriä tai tunnustuspalkinnot komeile samoissa käsissä kerta kerran perään. Ei niihin ihan kotona peukkuja pyöritellen taida kukaan pysty vaan jotakin on pikkuisen puuhasteltava.

Summasummarun. Kenties kirjan olikin tarkoitus jättää esirippu vielä vähän roikkumaan ja vihjailtu elokuva kulkee kirjan aloittaman tien päätepisteeseensä ja tuo saagan päätökseensä. Nähtäväksi jää.

Ajatukseni oli vielä liittää tähän loppuun linkkejä ehdottomiin suosikkikappaleisiini Cheekiltä, mutta teenkin niistä ihan oman postauksensa myöhemmin kun tämä venyi jo kilometrimittaan ilman biisikimaraakin.

Tämä kuva on kuitenkin pakko vielä lisätä:

On ne true fan -hetkeni minullakin. :)

Saija