Lupaan ja vannon

Jokunen viikko takaperin kävin vuosittaisessa hammastarkastuksessa ja yhden pienen paikkausta vaativan reiän lisäksi sain komennon käydä suuhygienistillä hammaskivenpoistossa. Tätä ennen kyseinen operaatio on tehty kahdesti ja ihan silkkaa helvettiähän se on alusta loppuun. Tänään oli kolmas kerta ja kyllä oli taas mielessä, että suuhygienistin on pakko olla jonkin sortin sadisti kun ihan tyynesti yrittää irrottaa koko purukaluston sekä leukaluun niillä työkaluillaan ja hymyilee vielä lähtiäisiksi. Instrumentit näyttivät mitättömiltä, mutta tuntuivat kyllä purukalustossa liki taltalta, iskuporakoneelta ja rälläkältä. Itse operaationhan tuo alansa ammattilainen tottakai hoiti taatusti kaikkien hammastaiteen sääntöjen mukaisesti, mutta silti! Piippiippiip, että otti kipeää.

En siis tiedä, miksi hammaskiveä nykyisin kertyy vaikka suunhoitorutiinit ovat olleet vuodesta toiseen samat. Enkä tänäänkään älynnyt operaation aiheuttamasta tuskasta pöllämystyneenä kysyä löytyisikö joku selitys. Hammaslankaa ja hammasväliharjaa sain ohjeeksi käyttää entistä ahkerammin. Myönnettäköön siis, että parantamisen varaa niissä on... Mikä siinä vaan onkaan, että ne niin helposti "unohtuu"? Seuraavat viikot olen luonnollisesti supertunnollinen ja lupaan kautta kiven kannon olla jatkossakin, mutta ensimmäisen laistamisen jälkeen lipsumista saattaa olla luvassa lisää. Voiko joku siis ottaa henkilökohtaisen muistuttajan roolin ja palautella tasaisin väliajoin takaisin mieleen tämän päivän ja hoosiannaa huutavat ikenet ja hampaat?

Ennenkuin ensimmäinen yrjöää, vaihdetaan aihetta sen sijaan, että kertoisin operaatiosta yhtään perinpohjaisemmin

Eilisen, tämän päivän ja vielä huomisenkin pidän rästivapaita töistä. Olin kaavaillut yhtä ja toista tekemistä näille päiville, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että taidan ottaa enenevissä määrin huilaamisen kannalta.

Viime yö meni jälleen vaihteeksi pyöriessä ja unta odotellessa aamuyölle saakka eli sen puoleen tänään on kyllä siipi laahannut maata. Hammasoperaation jälkeen oli aikomuksena käydä etsimässä välikausitakkia, mutta yhden kaupan ja huonoksi havaitun valikoiman jälkeen luovutin suosiolla. Ja kun kotimatkalla järjellä ajattelin: ehkä ihan hyvä etten ryhtynyt sen laajempimittaiseen etsintään. Huomasin eilen viime talven talvitakkia sovittaessani ja tänään toisen talvitakin aamulla päälle vetäessäni, että ovat jääneet melko väljiksi. Voisi siis olla ainakin teoriassa mahdollista, että nyt ostettu takki olisi keväällä jälleen iso. Mennään nyt siis niillä, mitä on. Ja kyllä melkein keljuttaisi, että mielettömän ihana talvitakki saattaa jäädä nyt pitämättä, jos ei olisi suunnattoman tyytyväinen tähänastiseen suoritukseensa.

Päivän hyvän työn tein ostamalla meille ensimmäistä kertaa ikinä lintulaudan ja siihen auringonkukansiemeniä sekä tietenkin talipalloja. Pihapiirissä on pyörinyt syksyn ajan pikkulintuja lähes laumoina ja meidän kissa kun on nykyisin käytännössä sisäkissa (käy ulkona terassilla minuutin ja mouruaa heti pääsyä sisälle), niin nyt ehkä uskaltaa talviruokkia lintuja. Toivottavasti myöskään naapurit kissat eivät äkkää pöydän olevan katettu... Päiväsaikaan onneksi harvemmin on naapurin kissoja meidän pihalla näkynyt, iltahämärissä enemmän, ja silloin ei enää pikkulinnut taida lintulaudalla niin hanakasti pyöriä.

Soma pikkumökki tinteille ravintolaksi.

Postauksen kansikuva siitä syystä tuollainen kun sain kun sainkin istutettua tänä syksynä hyvissä ajoin terassilaatikoihin callunat. Jätin niille kaveriksi kesän laatikoissa viihtyneet muratit. Eivät ne kaiketi hengissä selviä, mutta olen kuullut uskottavalta taholta, että voivat parhaimmillaan vaan muuttua ruskanväreihin ja pysyä sellaisina koko talven! Kokeillaan siis. Jos taas pudottavat lehdet tai näyttävät liian kuolleilta, ainahan ne voi kiskaista pois ja hakea tilalle metsästä havuja.

Nyt ruoanlaittoon ja sämpylöiden leipomisen kimppuun. Mukavaa loppuviikkoa jokaiselle!

 

Saija