Kaksi vuotta kotona 1/2 (synnytyskertomus)

Aikalailla kaksi vuotta sitten jäin pois työelämästä ja valmistauduin äidiksi tulemiseen. Olin sinnitellyt töissä useamman kuukauden erittäin huonovointisena ja väsyneenä, mutta sain työt kuitenkin hoidettua kunnialla loppuun. Olen toisaalta ihan tyytyväinen että määräaikainen työsopimukseni loppui kesäkuussa (2014), sain loppu raskauden ottaa rennommin. Sain levättyä oikeasti ja huono olokin tuntui kotona siedettävämmälle kuin töissä. Oli siinä tosin se toinenkin puoli. Kotona oli melko yksinäistä. Pekka oli töissä, samoin ystäväni ja sukulaiseni. Mamma asuu kilometrin päässä meiltä, välillä vietin aikaa siellä, mutta huonon olon ja huimauksen takia en mielellään liikkunut yksin. Oli päiviä milloin tuntui etten saa ikinä aikaa kulumaan. Kyllä minä aluksi kotona siivoilin ja tein pihahommia. Sitten neuvolassa kävi ilmi, että verenpaineeni oli koholla ja minun piti ottaa mahdollisimman rennosti, eli siis en saisi rehkiä tai tehdä oikeastaan mitään. Myös mitä isommaksi maha kasvoi sitä vaikeampi oli muutenkaan tehdä mitään. Sitten vasta aika pitkäksi kävikin. Toisaalta nautin kyllä siitä että en voinut tehdä mitään, päikkäreistä ja omasta rauhasta, koska tiesin että vauvan tulon myötä ei olisi niin paljon aikaa vain olla. Välillä koin huonoa omatuntoa siitä, että kaikki hommat ja tekemiset jäivät Pekan hartioille, mutta sitten ajattelin, että kyllä minä tämän raskauden kanssa saan tehdä kovan duunin ja se kovin duuni oli vasta edessä päin... synnytys. (Raskaudesta voit lukea enemmän täältä)

Vietettyäni aikaa yksin tuleva synnytys pyöri paljon mielessä... kuinka paljon se sattuu, miltä supistukset tuntuvat, mitä jos en ehdi ajoissa sairaalaan, mitä jos Pekka on töissä kun ensimmäiset supistukset tulee, miten saan vauvan ulos, miten selviän synnytyksestä, mitä jos jokin menee pieleen jne...? Välillä pelotti ja kauhistutti tosi paljon. Se oli kyllä erikoista, että mitä lähemmäs laskettu aika tuli, niin sain jostain sitä kaivattua itsevarmuutta, ajattelin että kyllä minä siitä jotenkin selviän, niin on selvinnyt monet muutkin. Varsinkin kun laskettu aika ylittyi niin toivoin vain että Helmi tulisi ulos. Olo oli niin tukala ja iso maha hankaloitti elämää tosi paljon. Oli vaikea nukkua, en meinannut päästä sängystä ylös, oli todella kuuma ja pissatti kokoajan. Jouduin ravaamaan neuvolassa ja sairaalassa usein. Aina vaan siellä sanottiin että odotellaan, odotellaan, kyllä se sieltä kohta lähtee tulemaan. Joka kerta kysyttiin että tunnenko mitään supistuksia tai muuta erityistä. En tuntenut mitään. Yritin kotona tehdä kaikkea mahdollista että Helmi olisi lähtenyt tulemaan, mutta ei tapahutnut mitään.

Sitten neuvolasta minut lähetettiin taas sairaalaan ja terveydenhoitaja antoi vinkkiä, "ota kamppeet mukaan, tuskin enää kotiin sieltä tulet". Sitten vasta rupesikin pelottamaan. Tajusin että apua joudun kohta oikeasti synnyttämään. Ja niin sairaalassa puolentunnin odottelun ja tutkimusten jälkeen sain tabletit kouraani, jotka käynnistäisivät synnytyksen. "Onnea, teille syntyy lapsi tänään tai huomenna". Eikun osastolle jännittelemään milloin supistukset alkavat... Ajatus synnytyksen käynnistämisestä kauhistutti, koska olin lukenut siitä ja osasin odottaa että kivut ovat/saattavat olla keskivertoa kivuliaampia. Onhan se aika selvää kun keho laitetaan tilanteesen mihin se ei ole vielä valmis. Nielaisin tabletit 14-15 välillä. Sairaalan vierailuaika oli päättynyt 20:00 ja Pekka joutui lähtemään sairaalasta kotiin. Minua jännitti tosi paljon. Yritin levätä, mutta eihän siitä mitään tullut. Ensimmäiset supistukset alkoivat klo 22. Tunsin ikävää nipistelyä vatsassa, arvelin että näiden täytyy olla niitä supistuksia. Jo aika pian kivut voimistuivat ja sain särkylääkettä mikä ei auttanut yhtään. Olin jo ihan tuskissani ja olo oli ikävä, vielä ikävemmäksi oloni teki se, kun Pekka ei ollut paikalla, toisaalta tilannetta helpotti se, että olin sairaalassa ja hyvissä käsissä. Valitin taas hoitajalle kipujani ja hän tokaisi minulle "mene suihkuun, monia se helpottaa". Istuin varmaan tunnin suihkussa, välillä seisoin ja jaloittelin, mutta kivut vaan voimistuivat. Olo oli niin kamala että pakko oli sammuttaa suihku ja mennä takaisin osastolle. Kärvistelin vielä jonkun aikaa, mutta sitten oli pakko hälyttää hoitaja paikalle. Itkin ja valitin että en pysty olemaan, kivut ovat niin voimakkaat ja hän tokaisi minulle "onko sulla oikeasti noin kovat kivut" vastasin hänelle että "todellakin on, en tässä huvikseen tuskastele". No sitten hän poistui hetkeksi ja pyysi että ottaisin tarvittavat kamat mukaan että siirtyisin synnytyssaliin, siellä saisin vahvempia lääkkeitä. 



Soitin Pekalle että lähtisi ajelemaan ja että tulisi suoraan synnytyssaliin, kello oli suunnilleen 2. Kaikissa elokuvissa aina sairaalaan tulevat äidit kuljetetaan pyörätuolissa saliin. Minä sain kävellä ensin pitkän käytävän hissille, sitten vielä hissiltä saliin. Muista vieläkin miten pitkältä se matka tuntui. En pystynyt kunnolla kävelemään ja jouduin pitämään seinistä kiinni. Saliin päästyäni sain pian piikin ja olo helpottui joksikin aikaa. En silti pystynyt yhtään nukkumaan tai rentoutumaan. Sain vähän väliä lääkkeitä ja tämän takia itseasiassa en muista paljoakaan miten tilanne eteni. Jossain vaiheessa sain epiduraalin, sekin tuntui hassulta miten sitäkin olin etukäteen jännittänyt, mutta itselläni oli jo niin kovat kivut että muistaakseni se ei juurikaan sattunut (se piikin laittaminen). Vähäksi aikaa olo taas helpottui pikkuisen. Olin kärvistellyt jo tuntikausia, mutta en ollut avautunut kuin pari senttiä. Ajattelin että jos tämä jo koskee näin paljon, niin entäs sitten kun avaudun vielä lisää. Kätilöt olivat jo varoitelleet että tässä voi käydä myös niin että tämä touhu päättyy sektioon. Lääkäri kävi vähän väliä katsomassa minua ja oli aina sitä mieltä että "kyllä se sieltä tulee, odotellaan vielä". Kerran hän sanoi että minut pitäisi siirtää takaisin osastolle odottamaan, mutta onneksi sattui ihanat kätilöt ja lääkärin lähdettyä huoneesta he sanoivat minulle että ei minua vietäisi täältä mihinkään. Onneksi. Jossain vaiheessa kalvot puhkaistiin (pelkäsin että miten paljon se satttuu, mutta onneksi kätilö sanoi minulle ettei se sattuisi, eikä se sattunutkaan). Helmi ei silti lähtenyt tulemaan ja olin avautunut vasta 3-4cm. Kohta olin tuskastellut jo vuorokauden, verenpaineeni oli todella paljon koholla ja minulla alkoi kuume nousemaan. Onneksi Helmillä oli koko ajan kaikki hyvin. Lääkäri oli käynyt taas minua katsomassa ja totesi että kyllä vielä vähän aikaa odotellaan. Onneksi ihanat kätilöt menivät kovistelemaan lääkäriä ja lääkäri tuli hetken päästä takaisin ja ilmoitti että lähden leikkaussaliin. Tästäkään en kauheasti muista muuta kun että minut kuljetettiin leikkausaliin niin kovalla vauhdilla että sänky välillä kolisi seiniä päin. Äkkiä minut nostettiin leikkaupöydälle. Onneksi pian kätilö kertoi että Pekka seisoi takanani ja silitti päätäni. Uskomatonta miten ihanalta se tuntui, oloani helpotti tosi paljon kun tiesin että Pekka on lähelläni. Tunsin miten sisältäni tippui jotakin ja yht'äkkiä kätilö pitelee edessäni vauvaa ja ihmettelin joko se tuli sieltä. En muista tästä muuta, en muista mitään siitä että Helmi olisi itkenyt enkä tiedä mitä kaikkea Helmille tehtiin, muistan kyllä sen kun ajattelin että onpa se ihana! Sitten minut vietiin heräämöön, en tiedä yhtään että kuinka kauan olin siellä. Mutta jonkun ajan päästä minut vietiin takaisin synnytyssaliin missä Pekka piti Helmiä paitansa sisällä. Se oli ihanin näky ikinä, siinä olivat elämäni rakkaimmat ihmiset. Ihanaa meistä oli tullut perhe. Makasin sängyssä ja kätilö toi Helmin viereeni. Harmikseni tästäkään en muista oikeastaan mitään. Seuraava muistikuvani oikeastaan on kun seuraavana päivänä harjoiteltiin imettämistä ja Pekka tuli takaisin sairaalalle. Täytyy tässä vielä erikeen mainita miten kiitollinen olen Pekasta, hän pysyi rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli koko ajan tukenani ja turvanani. Pekka lohdutti minua ja tsemppasi, hän luotti koko ajan siihen että hoidan homman. Pekka teki oloni niin siedettäväksi kuin mahdollista. En olisi selvinnyt tästä mitenkään ilman Pekkaa. Hän on ehdottomasti maailman paras mies.



Sairaalassa tuli vietettyä viikko. Ja voin kertoa että se viikko tuntui todella pitkältä. Onneksi Pekka vietti kaikki päivät kanssamme sairaalassa. Itseasiassa hän hoiti Helmiä oikeastaan koko viikon. Ensimmäisinä kahtena-kolmena päivänä en voinut pitää Helmiä sylissä muuten kuin että joku antoi hänet minulle. En päässyt yksin sängystä ylös ja käveleminen oli tosi vaikeaa. Maha ja arpi olivat tosi kipeät. Sain lääkkeitä niin olo oli ihan siedettävä. Onneksi Pekka oli Helmiä hoitamassa, Helmi sai heti olla isänsä kanssa kun minä en kyennyt Helmiä hoitamaan. Olin niin väsynyt ja lääkkeissä ensimmäiset päivät synnytyksen jälkeen etten niitä kauheasti muista. Viimisinä päivinä sairaalassa tarkastettiin Helmin kunto, minun kunto ja että vauvan kanssa olominen sujuu. Harjoittelin ahkerasti imettämistä ja samalla yritin levätä että jaksaisin sitten kotona. Kyllä se oli maailman paras uutinen kun saimme kuulla että pääsemme Helmin kanssa kotiin. Ihanaa tästä alkaa oikea elämä perheenä. Nyt alkaa se elämä mistä olen haaveillut ja mitä olen odottanut. Maailman paras homma, saan olla kotona ja hoitaa omaa lastani.




Kyllä se hieman harmittaa että oma synnytys meni miten meni. Ja varsinkin se että en saanut Helmiä heti vierelleni, en pystynyt antamaan Helmille heti sellaista huolenpitoa mitä olisin halunnut antaa. Ja se että en muista niitä ensimmäisiä päiviä kunnolla. Muutenkin leikkauksen takia alku oli hankala, koska olin leikkauksen jäljiltä kipeä ja väsynyt. Se että minusta tuntuu siltä että oma kehoni petti minut, ei tee minusta huonoa äitiä. Jostain syystä kehoni ei vain ollut valmis synnytykseen, niin vain joskus käy. Tämä synnytys ei mennyt niin kuin olin kuvitellut, mutta lopputulos on juuri niin ihana kuin olin kuvitellutkin, ehkä jopa vielä ihanampi. 

Haluan vielä muistuttaa että tämä on minun henkilökohtainen kokemus, petustuen minun omiin tuntemuksiin ja siihen mitä nyt satun muistamaan. Jokainen raskaus ja synnytys ovat yksilöllisiä ja erilaisia, samoin kuin vanhemmuus. Monilla raskaus ja synnytys sujuvat ongelmitta ja sujuvammin. Tämä on minun tarinani, näin se minun kohdallani meni. Olen ylpeä itsestäni, selvisin sekä raskaudesta että synnytyksestä ja minusta tuli äiti ihanalle pienelle tytölle, Helmille. Tarina jatkuu seuraavassa postauksessa "Kaksi vuotta kotona 2/2" kerron siitä millaista minun elämäni on ollut kotiäitinä, mitä ajatuksia se minussa herättää. Miten nämä puolitoista vuotta ovat menneet Helmin kanssa.