Kaksi vuotta kotona (2/2)

Olen ollut jo 2 vuotta kotona. Edellinen postaus "Kaksi vuotta kotona (1/2)", ensimmäinen osio käsittelee kotona olemista raskaana ollessa, ajatuksia synnytyksestä ja synnytyskertomuksen (niin kuin minä sen satun muistamaan). Tosiaan niin kuin edellisessä postauksessa oli puhe, niin tämä postaus käsittelee sitä minkälaista minun elämäni on ollut kotiäitinä, mitä ajatuksia se minussa herättää. Miten nämä 1,5 vuotta ovat menneet Helmin kanssa kotosalla. "Helmin ensimmäinen vuosi" -postauksesta voi lukea Helmin ensimmäisestä vuodesta, miten se oikein meni, mitä kaikkea Helmi oppi, mitä ajatuksia vauvavuosi herätti ja miten vuosi ylipäätään sujui. Tämä postaus kertoo lähinnä minun ajatuksistani kotiäitinä.


Minulle oli jo suunnittelu vaiheessa selvää se, että sitten kun saamme lapsen, niin jään kotiin, ainakin lapsen ensimmäisten vuosien ajaksi. Haluan olla mahdollisimman paljon Helmin kanssa ja luoda hänelle ihania lapsuusmuistoja. Minusta on tärkeää, että olen läsnä, aina Helmin tavoitettavissa, varsinkin silloin kun hän tarvitsee minua. Minusta on ihanaa olla Helmin tuki ja turva, lämmin syli ja lohduttaja. Haluan, että Helmi on turvassa ja kokee olevansa rakastettu. Haluan antaa Helmille paljon rakkautta ja huolenpitoa. Minusta on hauskaa leikkiä Helmin kanssa ja saada hänet nauramaan. Se on maailman paras tunne kun teen Helmin iloiseksi ja onnelliseksi. Minusta on myös ihanaa, että olen Helmille tärkeä, tärkein koko maailmassa (Pekan kanssa). Kotiäitinä oleminen on ihanaa, päivääkään en vaihtais pois. Tämä on maailman paras homma.

Koen olevani "äiti-ihminen", minulle on lasten kanssa oleminen aina ollut luontevaa. Tiesin jo 15-vuotiaana että haluan työskennellä lasten parissa ja että haluan joskus omia lapsia. Tosiaan jo ammatinvalintani kertoo siitä, että pidän lasten kanssa olemisesta, leikeistä ja kasvattamisesta (enkä pelkää sitä). Olin jo raskaana ollessa suht itsevarma siitä mitä tuleman pitää vauvan ja lapsen kanssa, sen perusteella mitä olin koulussa ja työelämässä nähnyt ja oppinut. Tiesin jo etukäteen, että oma lapsi on maailman paras juttu, se tuo mukanaan suuren vastuun eikä vanhemmuus aina ole helppoa. Tiesin myös, että oma aika sekä parisuhdeaika jäävät vähemmälle ja myös sen, että tulee väsyttämään. Ajattelin myös, että jos selvisin töissä 10 lapsen kanssa, pärjään hyvin kotona yhden kanssa. Olen osannut varautua etukäteen myös uhmaan ja kiukutteluihin, onneksi minulla on suht rautaset hermot. Vaikka olen "äiti-ihminen", rauhallinen ja lempeä, niin minäkin olen ihminen. Kyllä joskus hermo menee, välillä jostain ihan pienestäkin asiasta, varsinkin silloin jos olen todella väsynyt. 

Meidän perheessä voimavarana on rakkaus ja luottamus. Minusta on tärkeää, että kotona voi ja saa näyttää kaikkia tunteita, naurua ja iloa, suuttumusta ja surua sekä kaikkea siltä väliltä. Se miten tilanne hoidetaan on tärkeää, mielestäni on hyvä käsitellä asia, keskustella ja tarvittaessa pyytää anteeksi. Niin minä olen aina tehnyt, jos olen ärähtänyt jostain turhasta, olen selittänyt Helmille tilanteen ja pyytänyt Helmiltä anteeksi, joka kerta, vaikkei hän ymmärtäisikään mitä sanon hänelle. Oma esimerkki on parasta oppia lapselle, niin tervehdykset kaupassa, ruuan jälkeen kiittäminen ja että ei mene punaisia päin liikennevaloissa, ei mitään ydinfysiikkaa, hih. En ole täydellinen, enkä yritäkkään olla, haluan olla tai ainakin yritän olla Helmille hyvä esimerkki kaikella sillä mitä teen. Näytän ja osoitan Helmille paljon rakkautta. Me halitellaan, suukotellaan ja Helmi pääsee aina syliin kun tarvitsee. (Osoitamme Pekan kanssa toisillemme rakkautta päivittäin, Helmi näkee ja tietää että hänellä on rakastavat vanhemmat jotka rakastavat toisiaan). Minulla on aina aikaa kuunnella Helmiä. Olen höpissyt ja laulanut Helmille paljon ja teen niin vieläkin. Kerron Helmille joka päivä, että rakastan häntä ja kehun Helmiä aina kun hän onnistuu. Jos jokin asia on hankala tai vaikea niin kannustan ja tarvittaessa autan häntä selviämään tilanteesta tai ongelmasta. Leikimme paljon yhdessä, leikitän Helmiä, piirtelemme, askartelemme, luemme kirjoja ja puistoilemme paljon. Vaikka teemme asioita paljon yhdessä, niin annan Helmin leikkiä ja katsella kirjoja myös itsekseen. Haluan itse hieman "omaa rauhaa" niin minusta lapsikin ansaitsee sen. Tietysti valvon Helmin tekemisiä. Meillä saa myös riehua (rajoitetusti ja valvotusti), meillä saa kiipeillä (turvallisiin paikkoihin) ja heitellä palloa ja kulkea ees taas. Olen omasta mielestäni rakastava, aika joustava ja rento, mutta tässä talossa (Pekan kanssa yhdessä tietysti) se pomo. Helmi saa ilmaista oman mielipiteensä ja se kuullaan, asioista voidaan myös neuvotella, mutta me Pekan kanssa teemme lopulliset valinnat tai päätökset. Joskus siitä tulee Helmille suuttumus ja se on ihan ok, mutta me pysymme päätöksissämme. Haluan asettaa Helmille rajoja kohtuudella, sekin on rakastamista vaikka lapsi ei sitä aina ymmärrä. Teen myös itselleni palveluksen kun en anna lapselle kaikkea tahtoa läpi. Tosin vielä tahtomiset ovat pieniä, mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa sitä vaativammaksi tahtomiset todennäköisesti tulevat. Siksi olen ajatellut, että on hyvä hillitä niitä tahtoja jo tässä vaiheessa. 

Vaikka kotiäitinä oleminen on minun unelmahommani ja rakastan Helmiä todella paljon, on tämä joskus rankkaakin. Silloin kun Helmillä on ollut katkonaisia öitä, olen joutunut heräämään keskellä yötä ja silloin on vaan pakko jaksaa. Muutaman päivän tätä jaksaakin, mutta sitten kun on mennyt viikkoja katkonaisilla unilla ja pitäisi touhuavan taaperon perässä juosta, niin se tuntuu välillä rankalle. Onneksi saan tarvittaessa apua läheisiltäni, mutta ei sitä aina kehtaa muille soittaa. Haluaisin selvityä kaikesta itse. 

Toinen haastava ajanjakso on ollut se kun esim. hampaita on tullut ja Helmi on itkenyt paljon päivien aikana, se on kyllä jännä että kun kitinää tarpeeksi kauan kuuntelee niin siihenkin jotenkin turtuu, siis siinä mielessä että se ei ärsytä enää niin paljon. Sepäs se, lapsi ei sitä tahallaan tee, tottakai jos on huono olla se ilmaistaan jotenkin. Yritän aina parhaalla mahdollisella tavalla lohduttaa, mutta sekään ei aina auta. Tärkeää on olla lähellä ja yrittää ymmärtää ja ettei hermostuisi. 

Välillä tämä homma kotiäitinä on myös aika yksinäistä, sisaruksillamme eikä ystävillämme ole lapsia, meillä ei ole sellaista muiden vanhempien vertaistukea (paitsi tietysti omat vanhempamme). Minusta olisi mukavaa että olisi joku äitiystävä kenen kanssa voisi tehdä päivisin äiti-lapsi juttuja kun muut ovat töissä. Voisi jakaa kokemuksia ja samalla Helmillä olisi leikkikaveri. Vaikka minulla ei ole äitiystävää, niin onneksi minun ystäväni vuosien takaa ovat tukenani ja he kyllä kuuntelevat minua ja heistä on mukava nähdä minua ja Helmiä. Välillä jännitän sitä löytyykö yhteisiä puheenaiheita tai minulta muita puheenaiheita kun lapsi, kun oikeastaan kaikki tekemiseni liittyvät jollain tavalla Helmiin. Aina minulla on kuitenkin kivaa ystävieni kanssa ja kyllä sitä puhumista riittää. Onneksi he haluavat kuulla juttuja Helmistä ja ovat kiinnostuneita meidän kotielämästä. 

Täytyy myöntää, että kyllä minua välillä ottaa päähän se, kun minulla on niin paljon vähemmän rahaa käytössä nyt, kuin silloin kun olin töissä. Ajattelen joskus että "voi kun olisi kiva että voisi ostaa mitä haluaa silloin kun haluaa", ei tarvisi aina kuukauden menoja miettiä niiiin tarkkaan. Olen kyllä oppinut kituuttamaan niillä muutamilla satasilla kuussa, niin kuin isäni on aina sanonut "ei ne suuret tulot, vaan ne pienet  menot". 

Tämä 1,5 vuotta Helmin kanssa on ollut hieno matka. Olen oppinut paljon itsestäni ja kasvanut niin ihmisenä kuin äitinäkin. Tiesin että kotona oman lapsen kanssa oleminen olisi ihanaa, mutta tämä on ollut vielä ihanampaa ja antoisampaa mitä olin ajatellut. Vaikka kotiäidin elämä ei aina ole ollut helppoa, niin tämä on aina ollut sen arvoista että Helmi saa mukavan lapsuuden. Minusta on ihanaa että minulla on ollut mahdollisuus olla Helmin kanssa kotona, kun Pekka tuo leivän pöytään. Olen saanut nähdä itse Helmin kehityksen vauvasta taaperoksi, olla osana Helmin arkea ja jokapäiväistä elämää. Kyllä se hieman haikeaksi tekee kun kotonaoloaika on mahdollisesti jo puolessa välissä. No onneksi saan viettää Helmin kanssa aikaa kotona ainakin vielä seuraavat 1,5 vuotta. Niihin mahtuu varmasti yhtä paljon kivoja, hyviä hetkiä, kasvamista ja oppimista sekä ihania muistoja kuin tälle ensimmäiselle puoliskollekin. Nauttikaa siitä mahdollisuudesta olla lapsen kanssa kotona, siitä etuoikeudesta että saatte olla lapsenne kanssa mahdollisimman paljon ja siitä miten tärkeäksi tulette lapselle. Kotiäitinä oleminen on mielestäni maailman paras homma. Nautin jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä ihanan tyttäreni kanssa.