Muistan vieläkin kun kävin tekemässä testin, en uskaltanut katsoa sitä, koska pelkäsin että se näyttää negatiivista. Mietin että meneekö syntymäpäiväni pilalle jos testi onkin negatiivinen. Sisimmissäni olin melko varma että olin raskaana (epämääräisen pahanolon takia), mutta en kuitenkaan voinut olla varma. Annoin testin Pekalle ja katsoimme sen yhdessä. Testiin oli ilmestynyt kaksi viivaa. Tunne oli hieman epätodellinen, "olenko oikeasti raskaana, nytkö me saamme sen vauvan." En pysty kuvailla sitä tunnetta miten onnellinen olin, se oli sillä hetkellä maailman paras juttu. Vauva oli niin toivottu ja odotettu, raskaus oli ihana uutinen. Eikun neuvolaan soittamaan ja varaamaan aikaa. Olo oli hieman jännittynyt, koska ei yhtään tiedetty mitä kaikkea on tulossa. Muistan kun soitin ensimmäistä kertaa neuvolaan ja sopersin sinne puhelimeen, että haluaisin varmistua että olenko raskaana, mutta neuvolantäti onnitteli minua puhelimessa ja sanoi "jos testi näyttää positiivista niin silloin olet raskaana". En tiennyt että ne raskaustestit on oikeasti niin tarkkoja. Olimme suunnitelleet, että kerrotaan läheisille vasta sitten kun ollaan käyty siellä neuvolassa. Oli siinä pokassa pitelemistä kun sukulaiset tulivat synttärikahveille. Olisi niin tehnyt mieli kaikille kertoa iloisista uutisista, mutta päätettiin kuitenkin odottaa, että tietäisimme vähän enemmän esim. kuinka pitkällä raskaus mahtaisi olla.
Ensimmäiset kuukaudet olin todella huonovointinen. En pystynyt kunnolla nukkumaan enkä syömään kun ällötti koko ajan. Ensimmäisinä kuukausina söin käytännössä pelkkää omenaa, kurkkua ja näkkileipää. Myöhemmin allergisoiduin omenalle ja kurkku rupes tökkimään. Töissä alkoi olemaan aika rankkaa, mutta onneksi siitäkin selvisin ja sain hoidettua työt kunnialla loppuun. En olisi selvinnyt tästä raskaudesta ilman Pekkaa. Pekka tekikin oloni niin mukavaksi kuin mahdollista ja huolehti, että minulla on kaikki hyvin. Onneksi mulla on ihania läheisiä, jotka jaksoivat tsempata mua. Mua lohdutettiin, että "eka kolmannes on vaikee, kyllä se sit helpottaa", vaan ei helpottanu. Olin todella huonovointinen koko raskauden ajan. Ekan kolmanneksen jälkeen pystyin hieman paremmin kyllä syömään, mutta muuten olo oli melko samanlainen. Autossa matkustaminen ja hissillä liikkuminen oli lähes mahdotonta, hyi. Vieläkin kun muistelee niin ällöttää. Vaikka itselleni raskausoireet olivat epämiellyttäviä ja tekivät minut välillä hulluksi, niin onneksi vauvalla oli kokoajan kaikki hyvin. Ei tarvinnut murehtia kuin omasta kurjasta olosta... Paitsi että tottakai pieni ihme siellä masussa mietitytti, "onkohan sillä varmasti kaikki hyvin". Se miettiminen ja huolehtiminen kuulemma kuuluu äidiksi kasvamiseen.






Helmi viihtyi kyllä masussa, jopa pariviikkoa yli lasketunajan. Vaikka kuinka pidin masusta, niin kyllä sitä loppuvaiheessa vaan toivoi että Helmi tulisi ulos. Me tosiaan kaikkea mahdollista yritettiin, ilman mitään vaikutusta. Lopulta raskaus oli mennyt jo niin pitkäksi että pakko oli ruveta käynnistelemään. Jos Helmi olis saanu päättää se oliski varmaan jääny sinne masuun. Kätilöt ja lääkärikin koitti kaikkia mahdollisia keinoja että Helmi olis sieltä lähtenyt tulemaan, mutta neidillä oli tosi kova tahto jo silloin. Lopulta Helmi piti "kaivaa" ulos sieltä masusta, kun 24h ensimmäisten (kivuliaiden) supistusten jälkeen raskaus päättyi kiireelliseen sektioon. Vaikka synnytys oli minulle rankka ja kivulias, niin onneksi Helmi saatiin terveenä ja hyvinvoivana tähän maailmaan ja ollaan siitä todella onnellisia. Meidän suurin haave oli toteunut, saimme lapsen ja meistä tuli äiti ja isi. <3
