Puolivuotias Laura "Hassu" blogi - Miten blogi sai alkunsa

Uskomatonta miten nopeasti aika on kulunut. Muistan vieläkin sen päivän kun kirjoitin ensimmäisen postaukseni 6kk sitten. Jännitti, pelotti, olin kauhusta kankeana. Luetutin ensimmäiset kirjoitukseni ainakin 4 ihmisellä ennen postauksen julkaisemista ja kyselin heiltä että onko kirjoitukseni sellaisia, että niitä kehtaa julkaista. Mietin tosi paljon sitä mitä muut ajattelevat siitä että alan kirjoittamaan blogia ja julkaisemaan paljon kuvia, kun en ollut somessa ollut aiemmin kovinkaan aktiivinen. Päätös ryhtyä bloggaajaksi ei ollut mikään hetken mielijohde vaan se oli kypsynyt päässäni jo useamman vuoden. Itseasiassa kirjauduin bloggeriin jo vuonna 2014, olisin halunnut kirjoittaa raskaudestani, mutta en kuitenkaan silloin ollut vielä valmis, en olisi mitenkään uskaltanut. Olin kirjoittanut juttuja vain itselleni, en halunnut näyttää niitä kenelläkään, jotain juttuja saatoin joskus näyttää jollekin, ehkä Pekalle tai äidilleni. Olen aina ollut hyvin itsekriittinen ja miettinyt sitä mitä muut ajattelevat tekemisistäni, se on itseasiassa rajoittanut minua todella paljon. En uskaltanut lisäillä paljoakaan kuvia nettiin, vaikka kuvasinkin paljon. Pelkäsin että ihmiset ajattelevat että haluan herättää/kerjätä huomiota tai joku ajattelee että leveilen jollakin asialla. En ole koskaan halunnut että muut ajattelisivat että olen pinnallinen, ylimielinen tai huomionhakuinen, sillä en ole mitään niistä. Muistan kyllä miten olisin halunnut lisäillä paljon kuvia esim. vauvamahastani tai Helmin vauvavuodesta tai muuten kivoista jutuista. Annoin sille pelolle niin paljon valtaa, en halunnut että kukaan ajattelisi minun maailman ihanimmista asioistani pahaa tai että haen huomiota lapsen tai jonkun muun asian varjolla. En koskaan tekisi niin, ei minulla ole siihen mitään tarvetta.

Talvella instagramissa tuli vastaan 100 happy days haaste. "Lisää 100 päivän ajalta joka päivä yksi kuva mikä tekee sinut iloiseksi/onnelliseksi". Ajattelin että voin tuon haasteen varjolla lisäillä kuvia, eikä minun tarvitse selitellä kenellekään mitään tai jännittää sitä että mitä siitä ajatellaan, sehän on haaste joka "pitää" suorittaa. Tajusin miten hyvältä se tuntui, lisäillä kuvia ihanista iloisista asioista ja meidän arjestamme. Aloin ymmärtämään, että miten kivaa se on, tallentaa kaikki hyvät hetket (ihan ne arkisimmatkin asiat) kuviksi, sillä olen aina pitänyt valokuvista ja rakastanut kuvaamista. Helmin lapsuudesta jäisi paljon ihania muistoja talteen. Rupesin läheisilleni kertomaan miten kivaa tuo kuvien laittaminen on, mutta vielä epäröin... voinko niin tehdä, onko se "hyväksyttävää", mitä siitä ajatellaan? jne... Onneksi läheiseni huomasivat miten innoissani olin tuosta 100 happy days haasteesta ja kuvien lisäämisestä, miten iloiseksi se teki minut. Mitä enemmän aikaa kului niin kuvien lisääminen oli minusta helpompaa ja itseasiassa todella hauskaa. 


Seuraan instagramissa muita äitejä ja näin aivan ihania kuvia ja kivoja blogeja. Huomasin että bloggaaminen perhe-elämästä on melko yleistä. Rupesin ajattelemaan että miten ihanaa olisi kirjoittaa omaa blogia, miten ihanaa olisi tallentaa kaikki Helmin lapsuusmuistot ja kaikki ihanat kuvat yhteen paikkaan. Blogissa olisi tarpeeksi kirjoitustilaa ja kuvia voisi lisätä miten paljon haluaa, eikä se maksaisi mitään. Blogi ja kaikki ihanat muistot kulkisivat aina mukanani. Olin kuitenkin vieläkin todella epävarma. Aloin puoliksi vitsillä läheisilleni puhumaan ajatuksesta kirjoittaa blogia, omaa nettipäiväkirjaa ja samalla kuulostelin mitä mieltä he ovat. Mietin ja puntaroin Helmin yksityisyyttä, mitä siitä ajatellaan. Se on asia mikä herättää paljon keskustelua ja mielipiteitä puolin ja toisin, saako lapsesta julkaista kuvia ja minkälaisia kuvia? 


Perheeni ja ystäväni innoistuivat siitä että meidän puuhasteluista voisi lukea ja samalla katsella ihania kuvia. He olivat ehdottomasti sitä mieltä että kyllä Helmin kasvot voivat näkyä. Kyllä itsekin halusin laittaa sellaisia kuvia mihin ei ole sutattu mitään ja oli ihanaa että perheeltäni ja ystäviltäni tuli kannustusta eikä tyrmäystä. He olivat yhtä mieltä kanssani siitä, että haluavat nähdä blogissa Helmin, onhan hän niin ihana ja rakas. Myös sukulaiset ja ystävät muualla Suomessa voisivat lukea meidän kuulumisistamme ja nähdä kuvia Helmistä (sillä he näkevät meitä harvemmin). Rupesin ajattelemaan asiaa siltä kantilta, että mitä jos äitini olisi kirjoittanut blogia minun lapsuudessani, pitäisinkö siitä? Ihan varmasti pitäisin. Minun lapsuudessani ei ollut nettiä, mutta minusta ja veljestäni on muuten paljon lapsuusmuistoja, vauvakirjan ja valokuva-albumien muodossa. Minusta on ihanaa, että voin niiden pohjalta palata ihanaan lapsuuteeni aina uudelleen ja uudelleen. Toivon että Helmi ajattelee isona postauksistani samoin. Muutenkin ajatukseni on kirjoittaa blogiin kivoista, iloisista asioista ja julkaisen Helmistä kuvia hyvällä maulla (ei mitään potta/pesukuvia tai muuten mitään noloa). Kaikkea ei mielestäni tarvitse jakaa kaikkien kanssa.

Te ketkä minua tunnette niin tiedätte miten vaikeaa bloggaaminen aluksi oli minulle. Te tiedätte miten epävarma olen ollut koko ikäni, miten olen aina miettinyt ja pohtinut muiden mielipiteitä, en ole koskaan halunnut että kukaan ajattelelisi minusta mitään pahaa. Onneksi en ole enää niin naiivi. Olen vihdoin ymmärtänyt sen, että en voi koskaan elämäni aikana miellyttää ihan kaikkia, ei tule koskaan olemaan sellaista hetkeä, että kukaan ei ajattelisi minusta mitään pahaa. Aina löytyy joku joka kritisoi, haukkuu tai ei tykkää. Olen ymmärtänyt sen, että ainoastaan minulle tärkeiden ihmisten mielipiteillä on väliä, ainoastaan sillä on merkitystä mitä minun läheiseni ajattelevat minusta ja tekemisistäni. Olen onnellisempi kuin koskaan. Koen että olen viimein päässyt taakasta, jota olen kantanut koko ikäni. Olen vapaa tekemään mitä tahdon eikä kukaan voi enää loukata tai pysäyttää minua. 

Blogi on tuonut minulle juuri sitä kaivattua itsevarmuutta, mutta ilman läheisteni, perheeni ja ystävieni tukea en olisi tässä pisteessä nyt. On ihanaa ilmaista itseään vapaasti ja nauttia kaikesta siitä mitä elämä on minulle antanut. Se kannustus ja rohkaisu mitä olen saanut on ollut ihan mahtavaa. Rakkaus, kannustus ja rohkaisevat sanat lämmittävät mieltäni ja juuri niiden ansioista minusta on tullut itsevarmempi, tyytyväisempi, onnellisempi. Haluan kiittää teitä kaikkia ketkä olette antaneet minulle positiivista palautetta, te kaikki ansaitsette kiitokseni siitä miten rohkeaksi ja itsevarmaksi olen kasvanut tämän blogin myötä. Olen otettu kaikista kauniista sanoista mitä olen saanut ja hyvin kiitollinen niistä jokaisesta. Minusta on niin ihanaa miten onnelliseksi tämä harrastus tekee minut, minusta on mahtavaa huomata miten ihanaa meidän elämämme on, miten ihania muistoja saan joka päivä, miten osaan nauttia kaikista pienistäkin arkisista asioista. Elämäni on juuri sellaista minkälaista olen halunnutkin elää. Olen onnellisempi kuin koskaan.