UUSIOPERHE

Olen monien ihmisten kuullut sanovan, että uusioperhe ei ole oikea perhe. Jos tuo on totta, olen ollut perheetön noin kahdeksan vuotta.

Miun vanhemmat erosi kun olin 9 kuukautta vanha. En nähnyt isääni kuin vain pari kertaa vuodessa. Eron jälkeen muutettiin äidin kanssa Ristinkalliolle lähelle mun äiskän vanhempia eli mun mummoa ja pappaa. Vietin paljon aikaa mummolassa äiskän töiden takia, mutta se ei haitannut yhtään sillä tykkäsin olla mummolassa.

Kun olin 6-vuotias muutettiin Ristinkalliolta Otsolaan. Elämä rullasi eteenpäin, ja meille ilmestyi tälläinen söpöliini.

Tässä on Vappu. Vappu on rodultaan Parsonrusselinterrieri. Mulla ei valitettavasti ole pentukuvia Vapusta tällä koneella joten laitoin vain aikuiskuvia. Vappu on aikalailla semmoinen sylikoira joka istuu sylissä kuin vauva rapsutuksia hamuten <3 Vappu toi suuresti iloa pikkulauran elämään.

Sitten yhtenä päivänä äiti ilmoitti että sen uusi miesystävä tulee illalla kylään. En muista miten  reagoin siihen, mutta otin asian kai ihan hyvin. Noh sitten illalla kun se ovikello soi, niin johan alkoi pikkulauraa jännittämään että millainen äijä sieltä sisälle oikein pamahtaa. Olkkarista oli suora näköyhteys ovelle joten odotin sielä. Ja sitten kun se ovi avautui niin johan loksahti Lauran leuka polviin että mikä ihmeen metrimake se siellä oikein on. Muistan vieläkin sen hupparin mikä hänellä oli päällä, sillä siinä oli Pitbull-koira joka on van aivan mahtavan näköinen eläin. En kyllä olisi silloin uskonut että ovella seisoo miun tuleva isäpuoli. Eihän hän enää niin pitkältä tunnu sillä on itsellenkin tullut pituutta lisää. Sen ensimmäisen vierailun jälkeen, hän kävi useamminkin kylässä.

Olin 8-vuotias kun muutettiin äiskän kanssa hujopin luokse Suulisniemeen. Elämä siellä lähti hyvin käyntiin ja kaikki meni hyvin.

Sitten vähän ajan kuluttua meille muutti tämmöinen veijari :)

Ja tässä on Kerttu. Kerttu on myös Parsonrusselinterrieri vaikka monet ihmettelevätkin ovatko Vappu ja Kerttu samaa rotua. Mulla ei valitettavasti ole Kertustakaan vauvakuvia :(

Sitten kesällä 2010 sain ensimmäisen pikkussiskon. Olin innoissani asiasta eikä vauva haitannut miun elämää. Seuraavan pikkusiskon sain pari vuotta eteenpäin. Jokainen voi varmaan kuvitella miltä tuntuu, kun on ollut 10 vuotta ainut lapsi ja sitten ne omat "prinsessavuodet" loppuvat. Kun äidillä onkin kaksi pienempää ipanaa jotka tarvitsevat enemmän huomiota. En ollut mustasukkainen, kaipasin vain äidin huomiota. Suurimmat ongelmat alkoivat kun pääsin yhdeksännelle luokalle, vai oliko kahdeksannelle. En muista tarkkaan, mutta kuitenkin silloin napsahti

. Kun itse halusin omaa rauhaa ja olla omassa huoneessani yksin oli hankalaa elää kahden pienen lapsen kanssa jotka ovat uteliaita ja haluavat olla siskon kanssa ja koskea kaikkiin minun tavaroihin. Ja koska minua ärsytti etten saanut olla omassa rauhassa purkasin kiukkua lähimmäisiini jonka takia kotona oli riitoja. Yhdeksännen luokan puolivälissä olo kotona alkoi tuntua erittäin raskaalta oli päiviä jolloin en olisi halunnut mennä koulusta kotiin. Olisin vain halunnut hypätä bussiin joka vie minut jonnekin. Kun vihdoin puhuin yhdelle koulun aikuiselle olotilastani hän antoi minulle neuvoja kuinka toimia ja mitä sanoa. Puhuin äidille olostani, eikä asia ollut äidille lainkaan helppo. Hänen pieni tyttönsä joka on asunut kotona 14 vuotta haluaa asua vuorotellen äidillä ja isällä. 

Niinkuin aijemmin sanoin näin isääni lapsuusaikoina harvoin. Mutta kun olin vanhempi rupesin viettämään aikaa isällä. Koska miun iskällä asuu vain hänen naisystävä ja velipuoleni joka menee jo neljännelle luokalle oli isäni asunto "pakopaikka" minulle kaikkea ahdistusta ja stressiä. Olin myös paljon poikaystävälläni sillä siellä oli vain vanhemmat ja pari vuotta nuorempi veli. Kukaan ei häirinnyt.

Viikko äidillä ja viikko isällä alkoi toimia ja stressin ja ahdistuksen taso laski. Aina kuitenkin ku palasin äidin luo oloni huononi sillä isäpuolellani ja minulla oli paljon erimielisyyksiä. Äidillä olo oli tukalaa ja ahdistavaa. Kaikkea kiukkua purkasin poikaystävääni joka ei ollut oikein hänelle. Jos hän lukee tätä, niin anteeksi siitä. Olin asshole. Siitä huolimatta Leo pysyi mun tukena ja on vieläkin. Olen niin kiitollinen siitä kun hän kesti kaiken shaiban.

Nykyisessä koulussani on koulukuraattori joka on antanut vinkkejä miten toimia kun elämä alkaa raastaa liikaa. Tietysti kotona olleet onglmat haittasivat koulun käyntiä. Äidin luona en voinut keskittyä opiskeluun muuta kuin iltaisin kun siskot ovat nukahtaneet, ja isällä äitiviikon jäljiltä olin niin uupunut että motivaatio opiskeluun laski täysin. Huomasin itse kuinka motivaatio oikeastaan kaikkeen laski eikä mikään kiinnostanut. Menin koulun terveydenhoitajan puheille jonka kanssa tein mielialatestin. Testin tulokset viittasivat siihen että minulla olisi lievää masennusta. Sinne meni kaikki loppukin motivaatio kaikkeen mitä oli jäljellä. Äidillä olo ahdisti vielä enemmän ja ahdistus alkoi levitä myös isälleni. Enää sieläkään ei ollut rauhallista.

Onneksi asiat kuitenkin alkavat kääntyä paremmin päin. Masennuksesta on päästy yli ja äidin asunnossa asiat sujuvat paremmin. Tietysti huonoja hetkiä on ja asiat ahdistavat välillä mutta siltä ei kukaan voi välttyä. Elämä muuttuu ja tuo tullessaan uusia haasteita. Pitää vain muistaa pitää pää kylmänä ettei pakka leviä käsiin. Ja jos tuntuu hankalalta niin puhu asiasta. Kukaan, ei kukaan voi tehdä oloosi muutosta sinun puolestasi. Ja näin kokemuksen pohjalta, puhuminen auttaa!