Anni tahtoo kanoja!

Koska tänään oli tähän astisen elämäni rankin päivä, täytyy näin illalla keskittyä hetki hauskoihin asioihin. Hautajaiset on ohi, ja olen aivan "tööt-poikki-väsynyt", joten jutuillani ei tänään ole mitään laatutakeita. (niinkuin niillä nyt muka muulloinkaan olisi...)

Hyvää matkaa vaari.

Nyt niihin huvittaviin juttuihin, koska en jaksa itkeä enää pisaraakaan!

Kun nyt päästiin viime postauksessa kiinni tähän minun eläinrakkauteen ja älyttömiin lemmikkien hankkimiskeksintöihin, niin siis minähän olen pikkutyttönä tahtonut myös kanalan.
Kyllä. Kanalan Kouvolan Mielakkaan, omakotitalomme varastoon. Miten loistava idea!

Kananmunien takia en sitä todellakaan halunnut, koska opin syömään kananmunia vasta pari vuotta sitten (ja edelleen vain itse paistettuna, reilulla suolalla, tai sitten uppomunina, joita en kylläkään osaa itse tehdä).

Innostus kanalaan sai alkunsa mummini siskon maatilalla suloisista pikkutipuista. Olimme siellä lapsuusvuosien parhaan ystäväni, nykyisin Ruotsissa asuvan Marikan kanssa pikkupiikoina aina, kun kotoa päästettiin.
Oli muuten ihanaa nähdä mummin siskoa tänään, vaikka jotenkin se ikääntymisen näkeminen lapsuuden tärkeimmissä ihmisissä tuntuu kamalan pahalta.

Kuva vanhasta albumista. Minä ja Marika piikahommissa.

Kuten arvata saattaa, oma kanala meidän takapihalla ei suinkaan ollut minun ja Marikan ainut älytön idea. Marika on kova hevostyttö ja koska ei saanut omaa hevosta (vielä silloin), hän houkutteli minut yölliselle reissulle ottamaan kiinni hirveä. Siis kyllä, HIRVEÄ!
Yhtenä yönä minä sitten menin Marikalle yöksi, ja kun muut nukkuivat, laitoimme tyynyjä peittojen alle ja barbeja tyynylle, jotta niiden vaaleat hiukset näyttäisivät meidän vaaleilta kutreilta. Hiivimme ulos ja suuntasimme aamuyöllä pienen metsän läpi läheiselle pellolle, missä hirviä paljon liikkui. Piilouduimme ojaan odottamaan. Hirvi ei koskaan tullut, ja varmasti hyvä niin. Olen monesti miettinyt, että jos se hirvi todella olisi tullut, niin mitenhän meidän olisi mahtanut käydä...

Mutta ne kanat!
Jos minä olin reipas 12-vuotiaana kun tahdoin koiran, olin sitäkin reippaampi silloin eka- tai tokaluokkalaisena, kun tahdoin kanoja.
Pyysin äidiltäni, josko voisimme perustaa kanalan takapihan puolella olevaan lämpimään varastoon. Äiti yritti päästä tilanteesta helpolla, ja antoi vastauksen, jota pian tulisi katumaan.

"Näin lähellä kaupungin keskustaa pitäisi olla lupa terveysviranomaisilta.
Ei tänne niin vaan kanoja voi ottaa."

VIRHE! ISO VIRHE!

Seuraavana päivänä äiti tuli töistä, ja kerroin iloisesti, että olin soittanut Kouvolan kaupungin terveysviranomaisille ja jo keskustellut asiasta! Ei se kuulemma ole ollenkaan mahdotonta.
Äiti oli kyllä todella iloinen, että olin aivan itse ottanut selvää asiasta...tai sitten EI TODELLAKAAN!

Olisi muuten aika huippua löytää se ihminen, joka tuohon puheluun vastasi. Jotenkin minusta tuntuu, että Anni 7v on onnistunut pääsemään kahvipöytäkeskusteluihin! Voi myös olla, että olen soittanut jonnekin aivan muualle. Eläinsuojeluyhdistykselle, tai ihan vaan Kouvolan kaupungin puhelinvaihteeseen. Ihan ei ole tarkkaa muistikuvaa kolmenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista.

Äiti oppi tästä ainakin sen, että ympäripyöreät yritykset päästä helpolla, eivät toimi minun kanssani. Hän myös varmasti oppi piilottamaan puhelinluettelon.
Hän oli myös hyvin valmistautunut muutamaa vuotta myöhemmin, kun veljeni päätti haluta samaiseen takapihan varastoon oman porsaan. Veljeni sai vastauksesi napakan EI:n! Älä unta näe! Hänellä ei siis ollut enää mitään mahdollisuuksia minun toilailuitteni jälkeen.

Kun sitten jokunen vuosi myöhemmin salakuljetin meille kissanpennun, oli varmasti vain hyvä, ettei torpasta löytynyt kanalaa.
 
Nyt koko Kouvola huomio!
Kenelle minä oikein soitin kanoista?
Löydänkö sinut näin?

Olisipa hauskaa kuulla miten puheluuni suhtauduttiin.
Saa jakaa!
 
No toimihan se, sain itseni jo nauramaan. Kirjoittaminen on parasta terapiaa.
Anni