Haparoivat ensiaskeleet

Hups!

Täällä minä nyt olen, ottamassa ensimmäisiä haparoivia askeleitani Lumotulla polulla. Ihanaa, kun olet liittynyt seuraani tälle matkalle, johon minut temmattiin aivan yllättäen. Impulsiivisena ja uusista haasteista innostuvana ihmisenä minun ei tarvinut kauaa miettiä, vaan vastasi kutsuun suuremmin asiaa puntaroimatta KYLLÄ. (kuinkahan viisasta tämä nyt oli...)

Lumottua polkua tallaa Anni; kahden tytön äiti, yhden miehen vaimo ja kauneudenhoitoalan yrittäjä, jonka sielu laulaa kokiessa ja maistaessa maailmaa. Kuva Dubai UAE, Burj Khalifa, At the Top 2016

Olen isoäidiltäni, mummilta tuttavallisemmin, perinyt pienen kirjoituskärpäsen pureman. Tämä blogin myötä tulette varmasti tutustumaan myös häneen, sillä mummi on yksi elämäni tärkeimmistä tukipilareista. Meitä yhdistää myös Etelä-Karjalaisista sukujuurista johtuva puhumisen paljous. Luulenkin, että muutama läheinen on nyt ristinyt kätensä toivoen, että kun pääsen kirjoittamaan, niin se kuluttaisi päivittäistä sanavarastoani hiljentäen hieman puhetulvaani. (tuskin...)

Mummi puolestaan peri intohimon kirjoittamiseen omalta äidiltään, Lahja Lempiltä, jonka minä tunsin vaatimattomasti nimellä Supermummo.  Mummilla on tallessa yksi äidinäidinäitini paperin pulassa sanomalehden kulmaan kirjoittama runo vuodelta 1928. Runoja olisi enemmänkin, mutta lehdet vietiin ulkohuussiin tärkeämpää käyttöä varten. Sellaista oli siihen aikaan maatalon emännän kirjoitusharrastuksen arvostus.

”Superin” kirjoituksista tallessa on vain muutava vanha vihko, joissa kerrotaan sairaalareissuista sekä kylässä kävijöistä. Sivuille on tallennettuna vanhoja lauluja sekä runoja, ja on siinä paperin nurkassa muutama lottorivikin.

Oma mummini sentään saa 82-vuoden iässään vielä nauttia kirjoittamisen ihanuudesta Kouvolan kansalaisopiston elämäkertaryhmässä.  Ja mitä rikkautta se meille jälkipolville onkaan, lukea tarinoita evakkoretkistä ja mummin ja vaarin seurusteluajoista. Toivottavasti omat tyttäreni jatkavat tätä sukuvikaa ja oppivat ainakin purkamaan tunteensa paperille, runoina, päiväkirjana tai tarinoina. Sitä minä olen tehnyt koko elämäni päiväkirjan sivuille.

Mummia ei haittaa edes näkövammaisuus, vaan kirjoitukset tallentuvat tietokoneelle ja sieltä saattavat päätyä hänen Facebook -profiiliinsa. Mummilta ja äidiltä minä olen perinyt positiivisen elämänasenteeni ja oppinut, että vierivä kivi ei sammaloidu. Meidän suvun naiset ovat tekevää ja menevää sorttia.

Mieheni on luvannut lukea kaiken mitä kirjoitan. Toisaalta, siellä kaukana, missä hän tällä hetkellä rauhaa turvaa, ei juurikaan taida olla iltaisin muuta tekemistä. Lämmittää kuitenkin mieltä, kun tietää, että läheiset iloitsevat tästä mahdollisuudesta, joka eteeni tuli aivan ykskaks yllättäen. Se se olikin sitten uskomaton juttu -sattumaa ei ole! Siitä tapahtumasarjasta lisää heti ensi kerralla.

Lumottua päivää sinulle.

Anni