Kaipuuta ja kiven murikoita.

Pitkästä aikaa kirjoituspuuhissa.
MOI!

Elokuun lomailut on siis ohi myös kirjoittamisen osalta. Turkin loman ensimmäisen postauksen jo ehdinkin tehdä, lisää on tulossa muun muassa asunnon vuokraamiseen liittyen.

Viime viikonloppuna laskimme vaarin uurnan ja erityisesti mökillä ollessa tulee muisteltua monia ihania yhteisiä hetkiä ja mietiskeltyä kaikkea sitä, mitä isovanhemmilta on tullut opittua. (ja juu, on tässä myös tullut kiroiltua heidän istuttamien marjapensaiden ja omenapuiden määrää, kun syömätöntä superfoodia mätänee puskiin pitkin lääniä.)

Lapsen lapsen lapset saattomatkalla.

Meillä oli myös tällä erää viimeinen tukiperheviikonloppu, mikä sekin nostaa pintaan monia tunteita. Lähes kolmevuotinen tukisuhde loppuu, emmekä ainakaan heti ole ottamassa uutta lasta perheesemme muuttuvien työkuvioiden takia (Simo lähtee Helsinkiin ja minä panostan vihdoin täysillä uraan), joten monella tapaa tämä oli tällainen loppuun saatettujen asioiden viikonloppu. Tukilapsemmehan sattui olemaan meillä myös sinä joulukuisena viikonloppuna viime talvena, kun vaari nukkui pois. Eipä se ollut ihan tavallinen tukiperheviikonloppu, eikä sitä ollut tämäkään, mutta meidän perheen kanssa aikaa viettäessä voipi joutua kaikenlaisiin kokemuksiin.

Maa on meillä niin järjettömän kivistä, että ohjeen mukaan 80cm syvyyteen kaivetusta kapeasta kuopasta nousi tällainen määrä kiviä.
Meidän lahdenpoukama on kivisin paikka, minkä olen koskaan nähnyt.
Pari murikkaa. Ei parane pää edeltä hypätä iltauinnille.
Kyltin liimaus vanhaan kivisillan aitatolppaan.

Jännällä tavalla asiat aina linkittyy ja yhdistyy toisiinsa.
Ilman isovanhempieni esimerkkiä meillä ei ehkä koskaan olisi tullut mieleen ryhtyä tukiperheeksi. Mummi ja vaari antoivat aikanaan ihan vakituisen kodin lapselle. Ja vaikka ne tarinat eivät aina pääty kauniisti, uskon silti, että se on ollut yksi heidän elämänsä hienoimmista päätöksistä. Ainakin se on asia, joka on saanut minut arvostamaan heitä yhä enemmän. Aika oli silloin aivan toinen, ja mehän toimimme vain tukiperheenä yhden viikonlopun kuukaudessa, mutta on tämä varmasti ollut osittain minun tapani pyrkiä olemaan isovanhemmiltani oppimieni elämänarvojen mittainen nainen. (mittaa pitää jollain saada, kun tämä fyysinen mitta jäi puoleentoista metriin sulka päässä)

Lippu nousee salkoon.
Haudalle istutettiin rannasta siirretty pihlaja.

Enhän minä ihan touhottamatta osannut koko viikonloppua olla. Järvestä oli kadonnut vesi, ja meidän ehkä maailman kivisimmän järven kivenmurikat olivat kuin tarjottimella odottamassa noutajaansa. Eihän sieltä nyt tietysti kovin kummoisia murikoita meikäläisen haballa noussut, mutta vähän tuli heiluttua kuitenkin.

Minusta on jotenkin hauskaa, että kosmetiikka-alalla olevan, hameessa ja korkokengissä kulkevan naisen oletetaan olevan tietynlainen. Kerran meille tuli kylään eräs nainen, joka aikansa katseli ympärilleen meillä kotona, ja sanoi sitten olevansa yllättynyt, kuinka henkisyys ja harmonia näkyy ja tuntuu kotonamme. Hän oli odottanut jotakin paljon pinnallisempaa.
Tuntuu tulevan kovasti yllätyksenä myös se, että minä sahaan ja naulaan ihan siinä missä muutkin. (tai siis keskivertoa enemmän ja innokkaammin)
Lauantaina sain inspiraation tehdä reilun parimetrisen laiturinpätkän, jotta on mukavampi mennä uimaan. Käsisahalla vaan ja vettäkin satoi, mutta siitä se syntyi, eikä geelikynsistä ollut hommassa mitään haittaa.
Vaarin tyttö kun olen, niin valitsin jo kouluaikana puukäsityöt. Villasukat ei meikäläiseltä luonnistu, mutta puusta syntyy yhtä jos toista.

Ihania muistoja on pyörinyt mielessä ja kiva oli katsella vanhoja valokuvia sukulaisten kanssa kahvitellen. Meillä on onni olla ympäröity ihanilla ihmisillä.

Vanhoja kuvia ja muistoja.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Anni

PS: Onhan sitä tullut nikkaroitua
muun muassa yksi PAIN CAVE, pyöräilyhuone miehelle yllätykseksi!