Pain Cave, urheiluhullun unelma

"Hei, mie keksin..." on sanapari, joka nostattaa hien pintaan kaikilla läheisilläni. Yleensä se tietää jonkinlaista pyörremyrskyä. Kerroinkin jo aiemmin hullujen ideoiden tehtaastani  (=pääkoppani), ja miten paljon tykkään antaa lahjoja, jotka harvoin on ihan tavallisia. Koska "mie aina keksin". 

Viime talvena mieheni ollessa Kosovossa, viihdytin itseäni mitä moninaisemmilla sisustus- ja remonttihommilla niin vauhdikkaasti, että siitä kiinnostui Kouvolan Sanomatkin. Ja koska korkokenkäni saivat oman huoneen, oli minusta vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että mieheni kengillä on myös oma huone.

Kun 12 vuotta sitten remontoimme talon isovanhempieni jäljiltä meille sopivaksi, oli itsestään selvää, että kellarin aulasta tulee "mieshuone". Vuosien varrella se vain oli alkanut kääntyä urheiluvälineiden säilytyspaikaksi ja sisäpyöräilystudioksi. Tarvittiin siis mieshuoneen lisäksi pyöräilyhuone!

Tuumasta toimeen! Pieni tietokonehuoneeksi tituleerattu koppi pääsi vasaran alle. Ja vasaraa todella käytettiin, muun muassa siinä kohtaa, kun en onnistunut ujuttamaan millilleen huoneen levyistä kaappia huoneesta ulos. Pari päivää yritettyäni hermostuin niin, että pistin sen palasiksi ja kannoin säpäleinä ulos. Sitten mahtui!  

Eihän meillä mitään oikeita välineitä ollut. Tapetti revittiin lasten kanssa keittiövälineillä, juustohöylät senkun heilui. Viikko siinä meni, että saatiin tapetti irti, mutta vietettiinpähän ainakin aikaa yhdessä. Toinen viikko kului papereiden selvittämisessä ja polttamisessa. Löysin jopa 15 vuotta vanhoja yritykseni kirjanpitopapereita. Huhhuh mikä urakka! Tuli ihan vahingossa konmaritettua.

Lapset ja juustohöylät.

Halusin seinään suuren pyöräilykuvan ja kysyin vinkkiä mieheni urheiluhullulta ystävältä. "Joku kuuluisa nousu olis magee". Okei! Lopulta löysin muutaman upean kuvan Stelvion noususta, ja yritin tavoittaa valokuvaaja Piotr Trybalskia ja Jered Gruberia kaikilla mahdollisilla tavoilla: netin kautta, sähköpostilla, sosiaalisessa mediassa. Parin viikon työ tuotti tulosta ja onnistuin ostamaan haluamani kuvan oikeudet maailmankuululta pyöräilijä-valokuvaajalta, Jered Gruberilta. http://www.gruberimages.pro/index (tsekatkaapa instagramista!)

Onneksi Kouvolasta löytyy kaikkea mitä tarvitaan. Same-eyesissä pystyi teettämään kuvasta jättikokoisen tarran, ja nähtävästi näytin sen verran toivottomalta jo siinä vaiheessa, että sieltä tuli mukava tyyppi kaveriksi teippiä asentamaan. KIITOS! Se oli kyllä ihan helppoa laittaa, mutta huikea puolitoistametrinen varteni vaan ei ihan riittänyt.
Same-eyesistä saa vaikka mitä. Olen aiemmin teettänyt keittiön seinään haluamani tekstin tarrana ja onpa siellä teetetty VHS:llä ollut häävideokin DVD:lle. Kotisivut: http://www.same-eyes.com/

Tarra oli niin kätevä ja edullinen kokoonsa nähden, että jotenkin minulla on tunne, ettei tämä jäänyt viimeiseksi kuvaksi. Loistava idea käytettäväksi mainoskuville töissä!

Hyllyjä. Tarvitaan hyllyjä. Jonnekin palkintopokaalit täytyy saada laitettua. Muutama mietintähetki, ja sitten vain pyöräkorjaamolle kyselemään vanhoja pyörän tarakoita, ja lähtipä sieltä mukaan myös vanhat pyörän sarvetkin. Sen jälkeen rautakauppaan sarvien ja tarakoitten kanssa, pari ripsien räpsäytystä ja ystävällinen myyjä auttoi keksimään keinot saada hyllyt tukevasti seinälle. Joka paikassa sain loistavaa palvelua!

Hikipyyhkeet pyörän sarvissa.
Simo ei itse olisi laittanut palkintojaan esille, joten minä laitoin. Muistoksi ja motivaatioksi. Never given, always earned!

Isäni pääsi osalliseksi tästä kaikesta hauskanpidosta siinä vaiheessa, kun erinäisiä virityksiä piti saada kiinnitettyä seinään. Lapset maalasivat kirjaimia valitsemiltaan väreillä CYCLING ja RUNNING teksteihin. 

Tarakat hyllyinä
Olisi varastosta varmaan vatupassikin löytynyt, mutta jos huulipuna ei pyöri oikealle eikä vasemmalle, niin hyllyn täytyy silloin olla suorassa. Naisen logiikkaa -ja toimii!

Jotta kaikki ei menisi kuin Strömsössä, tilaamani Born to Run -mitalihenkarit katosivat postissa jäljettömiin. Onneksi ystävällinen nettikaupan pitäjä toimitti minulle pikana uudet. Vieläkään ei tiedetä missä ensimmäinen paketti seikkailee.

Pari tuntia ennen lentokentälle lähtöä kaksipuoleisella teipillä seinään kiinnitetyt kirjaimet alkoivat sataa alas yksi kerrallaan. Lopulta kuopus odotti koulun pihalla lentokentälle lähtöä sillä aikaa, kun me esikoisen kanssa vielä kotona kiipeiltiin katonrajassa liimaamassa kirjaimia uudestaan vähän stydimmällä tavaralla seinään.

Valmista tuli kuitenkin lopulta:

Ajaessa voi katsoa elokuvia padiltä.

Saimme pidettyä yllätyksen salassa siihen asti, että saavuimme kotiin. Jännitimme tyttöjen kanssa milloin isi huomaa yllätyksen. Onneksi meidän ei tarvinnut kauaa odottaa kun kuului epäuskoinen ääni "mitä ihmettä täällä on tapahtunut!?"  Ei sen kummempaa, kuin että sinunkin kengilläsi on oma huone -Pain Cave!

No, mitäs tykkäätte? 

Anni