Raiskausyritys, seksuaalinen ahdistelu ja vapauden riisto -nyt minä kerron kaiken!

Huhhuh...
tämä on vähään aikaan vaikein paikka, mihin olen itseni laittanut. Yritin ottaa aiheen puheeksi perheen kesken ruokapöydässä, mutta sinne ne sanat vain takertuivat kinkkupastan sekaan kurkkuuni. Lopulta istutin jokaisen vuorollaan lukemaan postauksen ennen julkaisua, sillä kirjoittamalla tunteiden esiin tuominen on ollut minulle aina helpompaa, kuin puhumalla. Tässä sitä nyt sitten mennään, lähimpien siunauksella:

Yleensä en jaksa ottaa kantaa kaikenmaailman keskusteluihin, varsinkin jos yleinen keskustelun taso on pääosin vouhkaamista eikä rakentavaa, vaikka mielipide moniin asioihin löytyykin.
Nyt kuitenkin päätin pitkän harkinnan tuloksena töräyttää julki ajatukseni vallitsevasta seksuaaliseen häirintään ja järkyttäviin Oulun ja Helsingin tapahtumiin liittyvästä keskustelusta. Meni nyt sitten syteen tai saveen.

Asiaan kun on myös omakohtaista kokemusta, mikä voi tulla yllätyksenä jopa todella läheisille ihmisille. Nämä nyt vaan on asioita, joista on helpompi vaieta kuin puhua.

On enemmän kuin hyvä, että asiasta vihdoin keskustellaan. Ja kuinka surullista, miten paljon pitää tapahtua, ennen kuin ei pelkästään päättäjät, vaan ihan tavan kadun tallaajat, heräävät siihen todellisuuteen, että seksuaalista ahdistelua ja raiskauksia tapahtuu.
Koko ajan.
Joka puolella.
Päivittäin.
Kaikissa yhteiskuntaluokissa, kaikissa uskontokunnissa, kaikkialla maailmassa ja ihan kaikissa kulttuureissa.
Ja juu, SE EI OLE OK -koskaan!
Minun ystäväpiirissäni on niin insestin, itsensäpaljastelijan kuin raiskauksenkin uhreja. Ihan omissa tuttavissa, eli niin järkyttävän yleistä se on. Mutta vain enintään 10% kaikista tapauksista päätyy Suomessa poliisin tietoon, luultavasti jopa vähemmän. Tuomion heistä saa vain pieni prosentti, ja nekin tuomiot ovat täysin alimitoitettuja tekojen vakavuuteen nähden.

Koen itse vakavaa seksuaalista ahdistelua kokeneena ja raiskausyrityksen kohteeksi joutuneena naisena todella loukkaavana sekä vallitsevan lainsäädännön, että ihmisten vähättelevän asenteen aihetta kohtaan. Miksi aihe  kiinnostaa vasta nyt, vaikka järkyttäviä tapauksia on uutisoitu ennenkin?
Joskus kymmenkunta vuotta sitten uutisissa kerrottin kirkon piiristä julki tullut, yli sadan pääosin lapsiin kohdistuneen seksuaalisen hyväksikäyttötapauksen vyyhti, eikä se saanut aikaan juuri minkäänlaista muutosta, ei lainsäädännössä, eikä asenteissa.

Katsoin tänä aamuna Yleltä Tastula ja Flinkkilä keskusteluohjelmaa, missä ihmisoikeuden professori emerita Terttu Utriainen oli vieraana.
Kannattaa katsoa Yle Areenasta tästä linkistä: "Miksi raiskaus on ollut Suomessa vähätelty rikos?"

Herkimmin poliisille ilmoitetaan tuntemattoman tekijän raiskauksista tai seksuaalisesta ahdistelusta, kun se yleisin, eli lähipiirin tai tuttavien tekemänä hyvin herkästi jätetään ilmoittamatta. 

"Syyllisyyden tunteet ovat yksi suurin syy sille, ettei uhri kerro kokemastaan viranomaisille -tai kenellekään", kerrotaan Me Naisten marraskuisessa kirjoituksessa. "Ihmiset eivät aidosti tiedä, mitä raiskaus on. Tiedon puute mahdollistaa stereotyyppisen ja uhria syyllistävän ajattelun."

Juuri siitä syystä minäkään en koskaan puhunut.


Ensimmäinen tapaus -usean vuoden ajan kestävä ahdistelu:

Seksuaalinen ahdistelu, jota itse nuorena aikuisena vanhemman miehen taholta jouduin kohtaamaan hyvin pitkällä aikavälillä, ei saanut niitä lähellä olevia aikuisia, jotka tilannetta seurasivat, toimimaan millään tavalla. Muutama vuosi sitten eräs niistä aikuisista naisista kysyi minulta tavatessamme pitkästä aikaa, että "et kai sinä langennut siihen mieheen koskaan"?
Hyvä luoja! Suurin ongelma on ihmisten asenteissa.
Langennut?
Pelkäsin kyseistä miestä ja pyysin aina samassa tilassa ollessamme muita aikuisia huolehtimaan, etteivät jättäisi minua yksin hänen kanssaan. Harrastin avantouintia, ja mies kävi samalla uintipaikalla, ja moni seurasi ahdistelua aivan vierestä. Näin jälkikäteen ihmettelen miten yksikään heistä ei ohjannut minua kääntymään poliisin puoleen. Mies kävi myös kampaamossani, ehdotteli törkeyksiä, suostutteli etelänmatkoille, antoi sadan markan tippejä ja toi lahjoja, mihin minua vanhempi työkaverini reagoi lähinnä naureskelemalla. Olin ahdistunut, mutta piilotin oloni vitsailun taakse. Mitä olisin tarvinut todella, olisi ollut kunnon väliintulo.

Miksi sitten en puhunut asiasta läheisilleni? En todellakaan tiedä. Osittain en edes tajunnut, että sellaista ei tarvitse sietää. Edes häiritsevää seksuaalisviritteistä vihjailua ei tarvitse kuunnella. Minä luulin, että olen nyt vain joutunut tällaisen sairaan tyypin silmätikuksi, ja että sellaista nyt vaan kuuluu sietää.

Toinen tapaus -kun autokyyti muuttui vaaralliseksi:

Toinen vakava tapaus sattui USA:ssa sinä kesänä, kun täytin 18 vuotta. Pikkukaupungin tyttönä sitä oli jotenkin sinisilmäinen ja naivi kuvitellessaan, ettei elokuvissa näkyviä pöpipäitä oikeasti minun kohdalleni osu. Kyllä minä ihmisestä näen, onko hän hyvä tyyppi vai joku vaarallinen - niin sitä luulisi. Tämä lintukodossa kasvaneen nuoren elämää pelkäämätön asenne olisi voinut koitua kohtalokseni.

Olin hoitamassa lapsia Bostonin lähistöllä, ja eräänä päivänä tulin junalla keskustasta asuinalueellemme kaupungin ulkopuolelle. Elettiin vielä kännykätöntä aikaa, ja olin soittanut perheen äidille puhelinkopista ilmoittaakseni millä junalla tulen, mutta hän ei ehtisi minua hakemaan.
Mitä tekee pikkukaupungin tyttö...? Juttelee junassa vanhemman herrasmiehen kanssa, hyvin pukeutuneen, usean lapsen isoisän kanssa, joka lupaa viedä nuoren naisen muutaman kilometrin matkan kotiin.

Siinä kohtaa, kun auto kääntyi rautatieasemalta vastakkaiseen suuntaan, tajusin olevani pulassa. Jouduin hänen kotiinsa asti, mutta enkelit oli matkassa, eikä hän kajonnut minuun, vaan lopulta pahoitteli käytöstään.

Juristi Riitta Silver kertoo Me Naisten lehtijutussa, että useissa raiskaustapauksissa ei käytetä väkivaltaa. "Väkivalta on nimittäin tarpeetonta käyttää, jos uhri ei pane hanttiin. Uhri voi usein esimerkiksi lamaantua pelosta. Ruotsin Karoliinisen instituutin tutkimuksessa haastateltiin raiskausten uhreja, joista 70% kertoi "jäätyneensä" tilanteessa.

Juuri niin minullekin tapahtui. Kävelin itse sisälle miehen taloon, sillä aivoni eivät lähettäneet mitään järkeviä vaihtoehtoja tilanteessa.

Kerroinko tilanteesta perheelle, jossa asuin? En. Kerroinko tilanteesta kotiin palattuani. En.
Miksi? Juuri siitä samasta syystä, kuin sadat ja tuhannet muutkin: syytin itseäni. Syytin omaa ajattelemattomuuttani, omaa naiviuttani, ja pysyin hiljaa. Ja iltaisin kiitin korkeinta siitä, että olin säästynyt siltä pahimmalta mahdolliselta.

Suojelusenkelitaulu on löytynyt jokaisesta kodistani.

Kolmas tapaus -raiskausyritys etelän lomalla:

Kolmas tilanne tapahtui etelän lomalla, ihanan välimeren auringon alla. Sinkkunaisen reissu, vain yksi drinkki, kiva porukka iltaa viettämässä... Olen edelleen kiitollinen sille paikalliselle, samaan kaveriporukkaan kuuluvalle miehelle, joka pelasti minut erittäin täpärästi. Hän repi päältäni pois kaverinsa, joka yritti käyttää minua hyväkseen tarjottuaan minulle ensin drinkin, johon oli piilottanut niin paljon alkoholia, etten juodessani tajunnut millaisen pommin nielin.

Kerroinko tilanteesta kenellekään? Enpä kertonut en. Ja miksikö? "Koska olisihan minun pitänyt tajuta olla varovaisempi..."

Miksi naisen kuuluu olla varovainen? Eihän yhdenkään naisen kuuluisi joutua sellaisiin tilanteisiin. Ja kuinka järkyttävän paljon näitä tilanteita naisille sattuukaan, jos niitä minullekin on kohdalle osunut jo kolme, vaikken edes jaksa laskea mukaan niitä ällöttäviä takapuolenpuristelijoita, joita liki kaikki naiset ovat joutuneet elämänsä aikana sietämään. 

Ehkä juuri tämän raiskausyrityksen jättämät arvet ovat saaneet aikaan sen, etten juurikaan käytä alkoholia. Pidän viinistä ja nautin mielelläni lasillisen, mutta olen kaveripiirissä suorastaan vitsin aihe, kun minun raju iltani pitää sisällään ehkä huimat 3 lasillista. En pidä ollenkaan siitä tunteesta, kun alkoholi alkaa käydä päähän. Voin juoda useammankin lasillisen, mutta lipittelen viiniäni hyvin hitaasti, jotta siitä pääsee vaikuttamaan vain hyvä maku. Kontrollini ei petä -ei enää koskaan.

Kuuntelin vähän aikaa sitten radiosta sekä Ruben Stillerin, että Mahadura ja Özberkanin keskusteluohjelmia, joissa molemmissa aiheena oli Oulun ja Helsingin tapahtumat. Molemmissa tuli esiin se, että iso osa seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista jätetään ilmoittamatta. Tekijä on usein tuttu, perheen sisältä tai kaveriporukasta. Hyi olkoon miten sairasta!

Kuuntele ihmeessä erittäin hyvää keskustelua esimerkiksi Stillerin ohjelmasta, se löytyy tästä linkistä: "Kuka keskustelee seksuaalirikoksista ja maahanmuutosta oikein?"

Kahden kauniin nuoren neitokaisen äitinä olen ahdistuneen tietoinen niistä tilanteista, joita heilläkin voi olla edessään. Olemme puhuneet paljon siitä, miten erilaisissa tilanteissa toimia. Mutta tunnen silti, että aiheesta on uskallettava keskustella entistä syvemmin. Mutta milloin? Milloin on liian aikaista, ja milloin se voi olla liian myöhäistä? Sosiaalisen median vaaroista puhumme paljonkin ja olen melkoinen leijonaemo (lasten mielestä lähinnä tiukkapipo). Some on se tämän hetken ilmeisin vaaratekijä, mutta vaaratilanteita voi osua kohdalle koulumatkallakin.

Joku kyseli Positiivisten ihmisten Kouvola - facebook ryhmässä muutama päivä sitten, missä ovat nyt ne Odinit ja muut joukot, kun lastemme koulujen läheisyydessä kiertää joku hyypiö houkuttelemassa pieniä koululaisia karkeilla pakettiautonsa kyytiin. Tätä on jatkunut jo toista kuukautta, mutta yhtään partiota ei ole käynyt pyörimässä lastemme turvana yhdenkään koululaitoksen lähistöllä. Miksi?

Muistan miten hysteerisesti lapsuuden luokkakaverini pelkäsi vaaleansinisiä kuplavolkkareita jouduttuaan itsensäpaljastelijan uhriksi koulumatkalla. Se, ettei tapahdu mitään fyysistä, ei tarkoita sitä etteikö se vaikuttaisi lapseen pitkän aikaa, luultavasti aikuisuuteen asti.

Minuun kaikilla kolmella tapauksella, vaikka jokaisessa enkelit olivatkin matkassa, on ollut henkisesti vaikutusta -sitä ei voi kieltää. Yhä edelleen tapahtumat saattavat vyöryä iltahämärissä ylitseni, mikä aiheuttaa oksettavan ja todella ahdistuneen olon, mutta osaan hallita mieltäni ja pysäyttää kuvanauhan silmistäni. 
Positiivinen elämänasenteeni on varmasti auttanut yli näistä kokemuksista, vaikka käsittelinkin niistä jokaisen yksin ilman kenenkään apua. Enhän kertonut tilanteista koskaan kenellekään, en kaikesta edes aviomiehelleni, joka muuten tietää minusta aivan jokaisen yksityiskohdan ja syvimmänkin haavan.

Toivon, että tämä hyvin henkilökohtainen ja vaikea postaus aiheuttaa keskustelua, mutta toivon sen olevan rakentavaa ja järkevää. Ehkäpä joku uskaltaa jopa kertoa jotakin, mitä on pitänyt sisällään.
Ja toivon todella, että lapsenlapseni, jos niitä joskus saan, elävät erilaisessa maailmassa, jossa tasa-arvo pitää sisällään myös naisen ehdottoman koskemattomuuden, ja heidän sukupolvensa ihmettelee meidän järjettömyyttä, vaikenemisen ja puutteellisen lainsäädännön ollessa silloin vain pala historiaa.

Ja oi kyllä, palaamme taas seuraavassa postauksessa tuttuun Annin elämän höpönlöpöön, kun taas on sattunut yhtä ja toista. Mutta hei, korkokengät ovat löytäneet jo paikalleen ja spraymaalailin taulujen ja peilin kehyksiä eilen kellarissa. Varsinainen DIY-pimu!
Sydämin,
Anni