Sattumaa vai suurempaa tarkoitusta?

On se vaan pakko todeta, että joku vetelee naruista minunkin elämässäni. Se on aika hurja tunne, kun asioita tapahtuu tavalla, mikä saa "niskakarvat pystyyn".

Lupasin kertoa teille uskomattoman tarinan.

Tammikuisena iltana... (tämähän lähtee käyntiin kuin kauhutarina, mutta ei sentään) vanhempi tyttäreni pyysi auttamaan häntä nukkeblogin perustamisessa. Hän harrastaa Pullip-keräilynukkeja ja niiden kuvaamista, ja minusta oli oikein hyvä idea liittää harrastukseen myös vähän kirjoittamista.  Niinpä koin ensikosketukseni blogin perustamiseen.

Japanilaisen Pullip keräilynuken kuvailua Alanyan Goldcityssä Turkissa, kesä 2016

Minun täytyy tunnustaa, että olen lukenut vain ystävieni facebookiin jakamia blogikirjoituksia silloin, kun aihe tai otsikko on ollut mielenkiintoinen. En ole koskaan seurannut yhtään blogia. Miten noloa!  (rehellisyys maan perii) Aion parantaa tapani.

Olen vuosien ajan salaa kuitenkin miettinyt, että blogin kirjoittaminen olisi minusta kivaa. En kuitenkaan ole saanut asian eteen tehtyä koskaan mitään, se on vain ollut kupliva ajatus, joka on tullut ja mennyt. Suurimpana esteenä on ollut oma epävarmuus sen suhteen, olisiko minulla mitään annettavaa. Ja tietämättömyys siitä, mitä sitä niinkuin pitäisi sitten antaa.

Voi kuinka paljon meillä onkaan niitä pieniä unelman siemeniä, jotka itävät mielessämme ja muistuttelevat silloin tällöin olemassaolostaan, mutta olemme liian arkoja, laiskoja tai epäileväisiä tarttuaksemme niihin. Kuva: Nuoremman tyttäreni (jep, se huimapää) kanssa liitelemässä Alanyan auringon alla kesällä 2016.

Nyt siihen hiuksia nostattavaan osaan…

Kun tyttäreni blogiasia oli hoidettu, otin oman tietokoneeni ja päätin katsoa vähän netistä vinkkejä blogin perustamiseen. Tunsin ensimmäisen kerran kunnon kutkutusta tehdä asialle jotakin. Ehkä minäkin… Avasin googlen ja kirjoittelin sinne parit hakusanat päästäkseni jyvälle siitä mahdollisuuksien viidakosta.

Ja sitten se tapahtui. Kymmenessä minuutissa. Puhelin soi.

Soittaja esitteli itsensä, ja meinasin saada iltateet väärään kurkkuun, kun hän kertoi asiansa: ”Kouvolan Sanomista päivää, me haluttaisiin, että alkaisit kirjoittamaan blogia”. Anteeksi, että mitä?! Melko tehokas tuo Googlen hakupalvelu!

Siinä sitten kylmät väreet selkäpiitä kipitti sekä minulla, että soittajalla. Olisinpa saanut tallennettua tyttärieni ilmeet, kun he tajusivat mistä puhelussa oli kyse.  ”Äiti, miten tämä voi olla totta, mistä ne voi tietää?”.

Harvemmin puhelin on soinut antaakseen vastauksen googlesta etsimään kysymykseeni. Ja jos ei tämä ole googlen uusi palvelu, niin siinä tapauksessa uskon, että kyseessä on johdatus jostakin korkeammalta. Sitä on toisinaan kuin marionetti omassa elämässään. Oletko sinä huomannut saman? Mahdollisuudet tulevat nenän eteen, on sitten vain omasta rohkeudesta kiinni avaako tarjoutuvan oven ja kurkistaa minne se vie.  Ja jos ei heti oivalla, sama asia tulee eteen monta kertaa.

Minä uskon, että meitä kyllä ohjataan. Vähän paksukalloisempia, kuten minua, täytyy ohjata vähän suoraviivaisemmin, muuten minulta jäisi merkit huomaamatta. Ja kyllähän tässä oli merkkiä kuin koivuhalon kalauttamisessa ohimoon. Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen, tietokone esiin ja kuppi kuumaa teetä viemään tätä jännityksen palaa pois kurkustani.

En vieläkään ymmärrä mitä oikein tapahtui, mutta tässä sitä nyt ollaan, Lumotulla polulla.

Jännityksellä odotan, minne se minut kuljettaa.

Anni