Suklaatalo, jonka äärellä meinaa jatkuvasti itsehillintä pettää.

Herkullista viikonloppua!

Nyt meillä on vihdoin uusi keittiö, aah! Kaunista, puhdasta, toimivat koneet ja se unelmieni musta posliininen allas. Kuvia tulossa kyllä, kunhan saan kaiken paikalleen ja kuvailtua.

Kun meillä ei ollut keittiötä, ei voitu tehdä piparkakkutaloa.
Mutta oikeastaan se ei haittaa pätkääkään, sillä meillä sitä ei koskaan oikein kukaan lopulta edes syö, ja onhan sen kokoaminen omanlaisensa ponnistus, kun gluteeniton taikina nyt on mitä on. Tänä vuonna keksittiinkin sitten jotakin ihan muuta, eli SUKLAATALO! Ja tämän talon syöminen on aivan varmaa. Meinaa nimittäin sormi livetä nappaamaan katosta palan aina ohi kävellessä.

Itsehillintää...itsehillintää...

Tämä ei nyt varsinaisesti ole mikään huippuluomus. Mutta kasassa pysyy ja taloksi tunnistaa, ja se riittää ihan vallan mainiosti.

Joskus tuntuu, että monille joulun aika on yhtä suorittamista ja kauheaa stressausta. Meillä kun ei kukaan vietä joulua kaapissa (tai no, mistä sitäkään aina tietää...), niin kaappeja ei tarvitse siivota. Ja kun ei piparkakkutalot, tai tässä tapauksessa suklaatönöt, ole menossa minnekään kauneuskilpailuihin, niin pääasia kai on se yhdessä tekeminen ja herkullinen maku. Ihanaahan se olisi osata tehdä sellaisia "Pinterest-kelpoisia" juttuja, mutta ei onnistu meikäläiseltä.

Näin tämä meidän suklainen tupa valmistui:

Koska minä oli se, joka kävi kaupassa, ei todellakaan tullut mitään maitosuklaata rakennusaineeksi. Minusta suklaa on parasta mahdollisimman tummana. Aah, sellaiset 80% tummat suklaat on puhdasta rakkautta, ja sitä paitsi kaksi palaa tummaa suklaata päivässä laihduttaa -ihan totta, luin sen jostain!

Ensin leikattiin talon sivut. Sitten kattopalat ja lopuksi päädyt, mihin tarvittiinkin sitten jo kuumassa vedessä lämmitettyä veistä, jotta pala napsahtaa poikki oikeasta kohdasta.

Seuraavaksi saatiin aikaan savuhaittoja ja palaneen käryä, koska me ei osata käyttää mikroaaltouunia.
Niin, siis ihan oikeasti. Avutonta sakkia -tunnustan!
Meillä on semmoinen mikrokapistus kodinhoitohuoneessa, jotta minä vilukissa ja selkävaivainen voin kuumentaa kauratyynyjä. Saimme sen ystäviltä, kun he tekivät keittiöremonttia. Edellisen minä poltin (ja onneksi ei mennyt talo siinä mukana), kun unohdin kauratyynyn sinne paahtumaan... HUPS!
Meillä ei siis ole keittiössä ollut koskaan mikroa, eikä lapset osaa tehdä sille mitään. Minäkään en ole perehtynyt mistä napista mitäkin tapahtuu, tiedän vain miten saan kauratyynyt lämpimäksi. Pikkukokki lähti sitten kellariin sulattamaan suklaata mikrossa, kun ei sitä voinut liedellä tehdä. Ja kauhea käryhän siitä tuli. Mutta saimme sitten lopulta sulatettua tummaa suklaata seinien yhteen liimaamiseen, ja valkosuklaata kattopalojen kiinnittämiseen. Valkosuklaa meni liian liruksi, ja kesti ikuisuuden, että se jähmettyi. Onneksi hätä keinot keksii, ja juomalaseista sai oivat tukipuut kattorakenteen tueksi.
Hohhoijaa mitä säätöä taas!

Ja hei, valmistahan siitä tuli, ja tarkkasilmäiset näkee jo yhdessä kuvassa siivun verran uutta keittiötä... ;)
Viimeisenä silauksena katolle piippu Ahaa suklaacrispeistä ja koristukseksi suklaalla katolle liimattuja ranskanpastilleja.

(awink awink)

Herkullista ja RENTOA joulun odotusta minun uuden joululaululempparin myötä: Julen är Här
(En ollut ennen edes kuullut tätä biisiä, ennen kuin meidän Oodi alkoi soittaa tätä viululla. I-H-A-N-A!)
Anni