Tosifanin kesäteatterikokemus: Kaunis Veera -ballaadi Saimaalta.

Kaunis Veera tuli elämääni siinä vaiheessa, kun minulle joskus 80-luvun lopulla sevisi, että videoiden katsominen ei tarkoitakaan sitä, että katselee diaprojektorilla omia kuvia (jep, kiitti äiti ja iskä).
Siis on olemassa eläviä kuvia -huikeeta!


Mummi ja vaari olivat ostaneet uuden laitteen: videot! Ja voi sitä ihmettä. Tyttäreni Eeditin nykyinen makuuhuone, silloinen mummin ja vaarin pyörivällä tuolilla (paras sirkushuvi) varustettu "telkkarihuone", tuli tuttuakin tutummaksi.

Ainut elokuva, joka telkkarihuoneen hyllystä löytyi, oli musta-valkoinen Suomi-elokuva: Kaunis Veera -ballaadi Saimaalta. Se oli hankittu siksi, että niinkuin lapsena tohkeissani kaikille selitin, MINUN vaari NÄYTTELEE siinä. Nooooh, vaari oli kyllä kuvauksissa avustajana ja mukana väkijoukossa Viisirivisellä. Ikinä en ole kyllä vilaustakaan nuoresta ja komeasta (!) vaarista siinä nähnyt.

Rakastuin elokuvaan. Saatoin koulupäivän jälkeen polkaista telkkarihuoneeseen tuijottamaan elokuvaa. Tarina oli huumaava, kaunis nainen haluaa olla jotakin muuta kuin on, ja ihmeen kaupalla se tapahtuukin. Näin siinä varmaan itseni, halusin kuulua eri perheeseen ja herätä jonakin päivänä jonkun muun tyttärenä.

Kaksi parasta: viikon sisällä elokuvateatterissa Mamma Mia 2 ja kesäteatterissa Kaunis Veera. Mun taivas!


Osasin koko Kaunis Veera elokuvan vuorosanat ulkoa. Osaan ne pääosin edelleenkin.
Olen luultavasti koko maailmankaikkeuden ainut Kaunis Veera-fanaatikko.

Halusin ymmärrettävästikin siirtää tämän rakkauden eteenpäin lapsilleni. Mieheni on toivoton tapaus, ja pitää kaikkia suomileffoja kammottavana rillumareinä, mutta rakkaudesta hän hankki muutama vuosi sitten Kauniin Veeran dvd:nä ja istui mukisematta viereeni katsomaan The Elokuvaa. Minä kyynelehdin ja lauloin mukana koko elokuvan ajan, ja sanoin vuorosanat sekuntia ennen näyttelijöitä. Sain lähinnä kummastuneita katseita ja lapsilta sellaisen tosi diplomaattisen "siis katoitko sä oikeasti tätä pienenä" kysymyksen pienen järkytyksen saattelemana. Kuinka vanha meidän äiti oikein on? 

Voittepa kuvitella riemun määrän, kun tällä viikolla ilmoitin perheemme whatsapp-ryhmässä, että JEE, MEILLÄ ON LIPUT LAPPEENRANNAN KESÄTEATTERIIN KATSOMAAN KAUNISTA VEERAA. Lapset vastasivat täydellä radiohiljaisuudella. Miehelle täytyy antaa pisteet hyvästä, vaikkakin läpinäkyvästä yrityksestä: "Jee, sydän, sydän, sydän."

Ilmoitin lapsille pari tuntia ennen lähtöä, että nyt on sellainen juttu, että minä sanon nyt innostuneella äänellä, että "Me lähdetään katsomaan Kaunista Veeraa Lappeenrantaan", ja te ihan minun vuokseni vastaatte yhtä suurella riemulla.
Toinen veti kunnon tekohymyirvistyksen naamaansa, ja tokaisi jonkun "siis parasta koko kesässä"-tyyppisen vastauksen. Toki hänellä ei kyllä hirveästi olisi vara vinkua, koska hänen viuluharrastuksensa takia muu perhe vietti heinäkuussa kaksi päivää Kaustisten Kansanmusiikkijuhlilla.
Toinen vastasi äänettömällä mun-äiti-on-niin-rasittava mulkaisulla.
 
No mutta, off we go. Suunta kohti Villimiehenrantaa, ja eihän kokemus olisi mitenkään täydellinen ilman Prinsessa Armaada ravintolalaivaa. Uskomatonta kyllä, tälläinen tosifani vaikka olen, niin astuin laivaan ensimmäistä kertaa. Olin kuin pienet lapset, enkä malttanut istua odottamassa ruokaa pöydässä, vaan seikkailin pitkin parrulastissa seilannutta ja Veeralle työpaikan tarjonnutta paattia.
"Prinsessa Armada, oh hei.
Laivamme, kotimme, oh hei.
Tervahöyrymme verraton, on on on.
Kukkanen aaltojen, oh hei.
Kaunistus rantojen, oh hei.
Aina laineitten lemmikki, on on ja on."
(Se tuli ulkomuistista)
Ravintolalaiva Prinsessa Armaada

 

Ruokailun jälkeen suuntasimme take away-kahville ja teelle linnoitukseen odottelemaan näytelmän alkamista.
Vihdoin oli aika kavuta piippuhyllylle odottamaan näytelmän alkamista. Siinä sitä sitten istuttiin parin pyllynleveyden päässä Mari Perankoskesta ja Jouni Hynysestä. Loin merkitseviä katseita perheeseeni varmistaakseni, että he huomaavat, että HEVARITKIN katsoo Kaunista Veeraa (ihan niinkuin se nostaisi minutkin ylemmäs). Hah, siitäs saitte, epäuskoiset!

 

Näytelmä alkaa, ja ensimmäisen puolituntia olen haltioissani. Kylläpä on mahtavalla tavalla tuotu nykyaikaisia hittibiisejä mukaan vanhojen rinnalle.
Jean S on vakuuttava ja aah, Veeran roolin tekevä Sofia Arasola on sekä ulkonäöltään, että taivaalliselta lauluääneltään täydellinen Kaunis Veera. Sinikka Sokka sopii Daariaksi täydellisesti, mutta parhaan roolisuorituksen pisteet ropisee kyllä ruhtinattarelle. Epäilen, että näyttelijä Sanna Kemppainen on kuluttanut videofilmiä yhtä paljon kuin minäkin opetellessaan puhetyylin ja jopa käsien liikkeet alkuperäisestä elokuvasta.
"Missä olla se Peto?" -kysyy ruhtinatar.
Ja uudessa versiossa Zingali vastaa:
"Peto on irti!"

Yleisö rävähtää nauramaan.

 

Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen minua alkaa vaivata. Yritän pitää mielen avoimena, ja muistaa, että tämä on kesäteatteria. Mutta väliajan jälkeen en enää pääse alun riemulliseen tunnelmaan. Tunnustaudun olevani liian suuri elokuvan fani. Tarinaa on muutettu niin paljon, että se ei vastaa enää elokuvaa, ja mukaan on tuotu isoon rooliin Rikhardin isä, jollaista ei elokuvassa edes ole.
Ja missä on elokuvan paras hahmo, itse kippari kaikkine hauskoine vitseineen? Mutta jotain on saavutettu -perhe tykkää. Hynynenkin hymyilee.
 
Lähden pois kesäteatterista hieman hämmentyneissä tunnelmissa, hyräillen Kauniin Veeran biisejä itsekseni. Mietin, että niinkö voimakkaita ovat lapsuuden muistot, että on vaikeaa päästää niihin uusia versioita. Niinkö vahvasti se, miten asiat olivat ennen, vaikuttaa siihen, mitä on valmis vastaanottamaan nyt? Sillä tavalla ne muokkautuu asenteetkin, ja niiden vanhojen tapojen tai uskomusten läpi on uuden vaikeaa päästä.
 
Tähän tarvitaan kyllä nyt palanpainikkeeksi satamasta vielä yhdet Vedyt, savukinkulla ja valkosipulimajoneesilla tietenkin.
Anni