Turre the koira. Vinkki luvattomaan koiran hankintaan.

Olen kahlannut läpi vanhoja valokuvia viimeisen viikon ajan.
Niin paljon muistoja...

Muistellessa vaaria ei voi olla muistelematta Turre-koiraa, vaarin parasta ystävää.
Vaarin vierellä viimeisiä hetkiä istuessani, näin häntää heiluttavan Turren jo odottamassa. Siellä ne pojat nyt yhdessä kulkeen taivaan metsäteitä. Lohduttavaa.

Tämä Turren tarina on yksi niitä minun tyypillisiä kotkotuksia.
Oikeasti, nyt vasta aikuisena olen tajunnut miten älytön juttu tämäkin oli.

Halusin siis koiran.
O-ou!
Olin katsonut elokuvan Lassie palaa kotiin, ja haaveilin samanlaisesta koirasta. Upea, kiiltäväturkkinen, pitkäkarvainen collie, joka tottelee, ymmärtää ja ehdoitta rakastaa minua... jep jep. Eihän se tarina sitten ihan niin mennyt.
Olen lapsesta asti ollut allerginen vaikka mille, joten koiran hankkiminen meille ei ollut vaihtoehto. (Tai niin minulle uskoteltiin.)
Mutta kun minä haluan!

Keksin, että mummi ja vaari voivat ottaa koiran heille, koska heillä on ollut koiria ennenkin. Koira olisi minun, mutta asuisi heillä. Älyttömän näppärää! Vähän niinkuin isovanhempien elämä lastenlasten kanssa, saa parhaat palat ilman vastuuta. Sopii minulle!
Turre

Olin varmaan saanut jonkun hyvällä tahdolla myöntymisen merkiksi tulkittavan muminan vastaukseksi pyyntööni, jonka sitten tietenkin päätin tarkoittavan, että mummi ja vaari suostuvat.

Mitä tekee Anni? Huomioikaa, että olin 12 vuotias...
Annipa laittaa ilmoituksen Keltaiseen pörssiin, sen ajan "tori.fi"-palveluun. Siis lehteen, joka taisi ilmestyä viikoittain.
Ilmoituksessa oli, että haluamme koiran, ja isovanhempieni puhelinnumero.
Sitten minä reippaana tyttönä monena päivänä koulun jälkeen tulin tänne nykyiseen kotiini, silloiseen mummolaani, odottamaan lankapuhelimen pirahdusta.
Ja pirisihän se.
"Ritalla Anni Tynys", minä vastasin reippaasti.
Sanoin ei usealle saksanpaimenkoiralle.
Sanoin ei myös dalmatialaiselle.
Mutta puolivuotias sekarotuinen Turre jostakin Someron suunnalta sai meidät hyppäämään autoon.
Mutta missä minun collie... tai edes kultainen noutaja?
Nähtyäni koiran olin pettynyt. Se ei ollut ollenkaan niin kaunis kuin elokuvien Lassie. Se oli likainen, nälkiintynyt, ja... no, sen nimi oli Turre.  Siis TURRE! Olin haaveillut Bellasta. Tai edes Chilistä, Blancosta tai Zizistä... Yritin keksiä parempaa nimeä, jotakin, missä myös pärähtäisi ne koiran korvaan jo tutuksi tulleet rrr-kirjaimet.
Mutta Turre siitä jäi, ja hyvä niin.

Eihän sitä potkittua, hakattua ja nälkiintynyttä koiraa voinut jättää, joten otimme koiran kyytiin. Siitä alkoi yhteinen matkamme.
Turren kanssa mökillä kesällä 2001.

Turre oli minun koirani, mutta se rakasti vaaria yli kaiken. Lopulta koira ja vaari olivat erottamattomat. Välillä vaari ei ottanut edes Turrea mukaan kun tuli meille kylään, koska "Turre ei halunnut lähteä". Hih! Vaari vaan pelkäsi, että Turre jäisi meille yöksi.

Löysin varaston perukoilta Turre-kansion, jonka olen aikanaan askarrellut.

Turren toinen bestis vaarin lisäksi oli kissamme Miisu, siis Michell. (nimi!!!)
Sen muutto meille oli jälleen kerran melkoinen tarina.
Eikä sekään ihan luvan kanssa meille tullut...

Kuva albumista. Bestikset Miisu ja Turre.
Lupaan palata Miisun tarinaan... kunhan kehtaan!
 
Anni
PS. Äitini käski kirjoittaa tähän, että hänellä ei koskaan ollut mitään saumaa enää sen jälkeen, kun olin jotain päättänyt. Miehelläni saattaa myös olla tähän sanansa sanottavana...