Villa Polin. Yhdellä sanalla, kaunista.

Kuva: Simo Tynys

Villa Polin. Yhdellä sanalla, kaunista.
Näillä sanoilla alkoi myynti-ilmoitus, joka ensin osui meidän isännän silmiin Huomilla työskentelevän kaverin Facebook feedistä, ja pian se lävähteli minunkin silmiini. Ou nou! Ja ihan heti alkuun haluan tehdä selväksi, että se oli tuo rakas puolisoni, joka ilman mitään itsesuojeluvaistoa näytti minulle sen myynti-ilmoituksen. (miten ei vielä pian viidentoista avioliittovuoden jälkeen ole enempää oppinut itseään suojelemaan?)

Alkusyksystä tyttären kanssa ajeltiin ohi ajellessa katsomaan taloa ulkoa päin. En tajunnut, että talo on koko tien ainut asumus, ja vieläpä yksityistien päässä, joten pinkillä autolla yksityisalueelta pois peruutteleva kaksikko ei jäänyt pihaa haravoivalta perheeltä huomaamatta.

Siellä se on, yli sata vuotias Villa Polin. Kuva: Simo Tynys

Villa Polinin kuvia katseltiin muutaman kerran, heitettiinpä jopa tutulle välittäjälle täky, että jos taloon tulee yleinen esittely, niin vinkatkaa. Omaa esittelyä emme halua, se tuntuisi jo liian vakavalta. (Minulla siis sentään ON jotain itsesuojeluvaistoa!)
Ei meillä ollut mitään hinkua pois omasta kodista, paitsi jos kohdalle osuisi joku sellainen, mikä vie jalat alta...

Unelmien koti. Kuva: Simo Tynys


Syksy meni siinä ihan muissa asioissa, töissä oli kiirettä uutuustuotteiden lanseerauskiertueen kanssa ja kotona remontoitiin tyttären huonetta, maalattiin alakerran ovia ja odotettiin uutta keittiötä saapuvaksi. Muutto ei siis todellakaan ollut mielessä. Jotain tässä silti tapahtui, ja se on melkein kuin sadusta.

Vaaleanpunainen Volvo on nyt parkissa kotipihassaan, enää ei tarvitse salaa peruutella pois. Kuva: Simo Tynys

Muistatteko kun aloitin bloggausharrastuksen pari vuotta sitten? Epäilin siinäkin asiassa, että sattumaa ei ole. Kun jonkun asian on määrä tapahtua, se tapahtuu mitä uskomattomin tavoin. Siitä lisää tässä Sattumaa vai suurempaa tarkoitusta-postauksessa. 

Jos silloin tuntui, että olin omassa elämässäni marionettinukkena jonkun toisen vedellessä naruista, oli tässä Villa Polinin emännäksi päätymisessä vähintäänkin yhtä uskomatonta magiaa.

Kuunnelkaapas tätä:

Olin syksyllä saanut rakkaalta kolleegaltani lahjakortin vyöhyketerapiaan. Puolitoista tuntia omaa aikaa ihan vain minulle ja samalla rentouttava käsittely koko keholle, aaaaahhhhh. Tuijotin sitä lahjakorttia kuukausia jääkaapin ovessa miettien joka aamu, että tänään varaan ajan. Jostakin syystä en vain saanut aikaa varattua, kunnes marraskuussa vihdoin päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä varauksen.
Kun sitten 20.marraskuuta (siis kyllä, 20.11 ja nyt ollaan tammikuun alkupäivissää) makasin Aitomäen perukoilla jossain keskellä metsää ja peltoja sijaitsevassa (vähän kyllä turhan kylmässä) navetassa hemmoteltavana, en saanut silmistäni Villa Polinin kuvaa.
Aina kun suljin silmäni, näin vain tuon oikotien nettisivuilta kurkistelemani talon kauniit kuvat, ja meidän perheen asumassa talossa. Olen sillai ihan pikkuisen vain impulsiivinen, en paljon, mutta hitusen kumminkin, ja noustuani lavitsalta hyppäsin autoon ja kurvasin suoraan Huom-kiinteistövälityksen oven eteen ja marssin sisään.

Sanat taisivat olla jotakuinkin nämä: "Nyt kun äkkiä annat ne Polinin paperit, sulla voi olla mahdollisuudet kauppoihin ennen ku minä tulen järkiini."

Siitä saatiin varmaan kiinteistövälittäjien nopeusennätys aikaiseksi, sen verran rivakasti oli paperit kädessä. Lähetin miehelleni kauas kauas Lohtajan hiekoille kuvan Whatsappilla, mistä näin myöhemmin (ihan kokonaista kuukautta myöhemmin) on tullut meidän perheen kuuluisat viimeiset sanat: "Mennään vaan katsomaan, ei olla ostamassa". Jep jep!


Olin varma, että kun astun Villa Polinin ovesta sisään, se on joko täysi jalat alta -efekti, tai sitten siellä on vanhan talon kylmät lattiat ja vähän tunkkainen haju, jolloin voin tyytyväisenä todeta, että tulipahan nähtyä sekin pytinki. Kun astuimme ovesta eteisen lämpimään syleilyyn, lapset katsoivat minua ja sanoivat ääneen: Iskä, kato äitin ilmettä! Voi ei!

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Villa Polin, vuonna 1915 Kymi-yhtiön konttoripäällikkö Julius Polinille rakennettu Selim A.Lindqvistin suunnittelema huvila historiallisella ja suojellulla Koskenrannan alueella. Kirjassa Koskenrannan kuohuva historia, jonka saimme joululahjaksi entisiltä omistajilta, on taloon 1945 muuttaneen Sten Von Troilin mielenkiintoisia tarinoita talossa asumisen ajalta. Majailipa hänellä huonekaverina Mustilan Kartanon Axel Tigerstedtkin. Pala historiaa elää tämän talon vanhoissa pystyhirsissä.

Vanha kotimme ei kuitenkaan ollut myynnissä, enkä oikein sitä myyntiin halunnut laittaakaan. Emme muuttaisi muualle, en myisi mummolaani ja rakasta kotiamme kuin siinä tapauksessa, että Villa Polin olisi tuleva kotimme. Keittiöremontti oli täysin vaiheessa, odotimme vasta keittiötä saapuvaksi, ja viivästysten takia siinä meni vielä useampi viikko. Voi niitä tuskan viikkoja!

Käsittämätöntä johdatusta tämä on ollut jo siitä vuoden 2016 puhelusta asti, jossa minulta kysyttiin haluaisinko alkaa kirjoittamaan blogia. Sillä blogini oli nyt se, mikä sinetöi kohtalomme Villa Polinin suhteen.
Niinhän siinä meinasi käydä sen asuntomessuprojektinkin kanssa, melkoista touhua tämä bloggaaminen. ;) Asuntomessujen kanssahan kaikki tyssäsi siihen, että unelmiemme talo ei ollut uusi ja juuri rakennettu, eikä liian lyhyellä aikavälillä olisi ehditty edes myymään taloa. Unelman piti silloin vielä odottaa...

Kun palaset loksahtavat paikoilleen kuin sadussa, on aika uskaltaa sanoa kyllä.

Kun Simo sai joulukuun 14.päivä viimeiset listat laitettua uudistuneeseen keittiöömme, tuli vanhan kotimme nykyiset asukkaat pari tuntia myöhemmin katsomaan livenä blogista tutuksi tullutta taloamme, ja kaupat oli tehty kahdessa tunnissa. WHAT?

Elettiin siis joulukuun neljättätoista päivää, ja Poliniin kannoimme tavaroitamme jo viikkoa myöhemmin lähes koko joulun ajan. Kaupat tehtiin virallisesti 28.12 ja 29.12 nukuimme jo ensimmäisen yön uudessa kodissamme. Pankissakin tuttu virkailija oli sitä mieltä, että kyllä hän on tiennyt meidän olevan aika sähäköitä, mutta että tämä on kyllä meiltäkin jo aikamoinen suoritus. Heh!

Siitä kohtalokkaasta vyöhyketerapiasta on nyt kulunut 44 päivää, ja olemme pian viikon verran olleet Villa Polinin uudet isäntä ja emäntä. 

Pihaan on jo ilmestynyt pari lumipupua ovivahdiksi.
Piharakennus


Joskus elämä on taruakin ihmeellisempää. Minua tämä elämäni Lumottu polku tuntuu kuljettavan mitä uskomattomampiin unelmiin. Huhhuh, ei meinaa todeksi uskoa.

Kiitollisena,
Anni