Kevät tulee!

Jotenkin löysästi lähti tämä maanantai - kunnes tajusin, ettei tänään olekaan maanantai vaan jo tiistai ja tää on lyhyt työviikko. JEE! Sain työkaverilta projektipipon ja oikeasti mulla nyt paljon lämpimämpi. Ei palele ollenkaan niin paljon kuin muina päivinä.

IMG_20160322_103527.jpg

Kevät on tulossa, porrastasanteelle, ikkunaan - auringonpaisteeseen tuodut omenapuunoksat alkaa avata silmuja. Uutta elämää...

IMG_20160322_103610.jpg

Ja mun uusi tankini, josta työkaveri lyhensi olkaimet ja josta tajusin, että tissitoppaukset saa otettua pois... nyt ei enää tarvii muuta kuin solmia vyötäröltä jumpan ajaksi että maha pysyy piilossa...

IMG_20160322_103640.jpg

Kirjoitin tässä äsken omaa tarinaani uusiksi. En siis uutta tarinaa itsestäni, mutta erilaista, tiivistetympää versiota jota tulemme tässä kohta puoleen tarvitsemaan muutamassa tilaisuudessa, jossa esitellään meidän työparimallia. Ajattelin myös, että kattojärjestömme jäsenlehti voisi julkaista kirjoituksen. Siksi kirjoitin loppuun muutaman kiitoksen. Ja hämmästyin siitä, miten jotkut ihmiset onnistuvat jättämään ainutlaatuisen jälkensä meihin... hyvällä tavalla. Niin, että vuosien päästä, kun heitä miettii on sydän pakahtua.

Tätä seuraavaa minkä lainaan suoraan kirjoituksestani, en ole ikinä kokemuspuheenvuoroja pitäessäni kertonut, mutta ehkä nyt on sen aika. Koko maailman aika tietää siitä millä elämä minua vielä yritti kampittaa...

Ja kun vihdoin ja viimein luulin, että paha on minun kohdallani tehnyt tehtävänsä niin elämä antoi vielä lisää kokemuksia. Elämä antoi minulle väkivaltaisen parisuhteen, se antoi pelon ilmapiirin, tappouhkauksia ja turvattomuuden. Elämä antoi minun kokea tilanteen, jossa virkamies ei usko ennen kuin kuulee nimen ja todisteet puhelinvastaajasta. Elämä antoi nähdä minkälainen prosessi on lähestymiskiellon hakeminen ja sen saaminen.

Elämä käytti minua monta kertaa pohjalla, polvillaan, mahallaan. Polvet ruvella olen sinnikkäästi kuitenkin yrittänyt jatkaa matkaa.

Tuon pätkän kirjoittaminen on ollut tuskallisin teko pitkään aikaan. En ole sitä vielä päässyt käsittelemään kunnolla. Vaikka siitäkin on jo aikaa. Tuo tapahtui sen vuoden alussa, kun tapasin nykyisen puolisoni... aikalailla neljä vuotta sitten. Kevättä se oli ja lepäämässä se käytätti, vajaa viikko piti olla "sisällä"... Mun pitäis kirjoittaa tarinani niin, että se ulottuu tähän päivään...ylös kirjoitettu/piirretty elämän jana loppuu johonkin 2007 vuoteen ja onhan sen jälkeen eletty jo monta vuotta, monta onnellista vuotta... tuli mieleen, että väkivaltatapauksissa palvelupolku on varmaankin nyt neljä vuotta tuon jälkeen mennyt eteenpäin todella isoja harppauksia. Silloin mulle annettiin poliisiasemalla käteen vaan rikosuhripäivystyksen numero...

Mutta sitä herään ajattelemaan monesti, että miten meidän asioita järjestellään. Tuon väkivaltaisen parisuhteen jälkeen mulle annettiin kauneinta rakkautta mitä voi olla. Mulle annettiin mies, joka rakastaa mua (tänäkin päivänä) ilman ehtoja ilman että kokoajan pitäis ja pitäis... miä saan olla väsynyt jos mua väsyttää, saan puuhata jos ei väsytä, saan olla tekemättä jos ei huvita, saan mennä ulos kavereiden kanssa jos haluan... Myö eletään sellaista jatkuvaa hanimuunia... Miun puoliso on omalla tavallaan ollut tekemässä ehjempää minua. Samaa hommaa on tavallaan tahtomattaan tehnyt miun kohta 12 vuotias tytär ja töissä pomo... ja monet muut ihmiset... ystävät, harrastuksen kautta tavatut ihmiset, meidän yhdistysperhe. Kaikki omalla tavallaan on auttaneet mua luomaan itsestäni jotenkin terveemmän minä-kuvan.

Aurinko paistaa sisälle, nyt tuntuu, että ihan sieluun saakka...