Love yourself...

Herranjestas sentään minkälainen kolmoisleuka minulla on, mulla on ihan valtava bebanderi ja voi video miten mun vatsa roikkuu. Pulleista pohkeista puhumattakaan ja vitsi miten karvanen miä oon... -jokapaikasta... (Ihmiset aina "kadehtii" miun hiuksia, mutta kun kerron, että karva kasvaa joka ruumiinosassa samanlaisella intensiteetillä niin kadehtiminen muuttuu hihitykseksi...). Rintaliivit näyttää hassuilta kainaloiden kohdalta, kaikki materiaali ei mahdu rintsikoiden sisään... Sormet on ku nippu niitä ja nilkat on päivän rientojen jäljiltä samanlaiset kuin norsun nilkat...

Minulla on kaksitoistavuotias tytär. Varhaisteini-ikäinen, joka elää joka päivä sitä todellisuutta, että vartalo muuttuu ja kehittyy. Hän elää alakoulun viimeisen luokan ulkonäköpaineisessa ilmapiirissä. Muoti-ilmiöt vaikuttavat, kavereiden mielipiteet vaikuttavat, kaikki mitä tuossa iässä ulkonäköön viitaten sanotaan - vaikuttavat - pitkään. 

Se, miten minä puhun itsestäni, miten minä kohtelen omaa vartaloani (ruumistani) - vaikuttaa tyttäreni minäkuvan kehitykseen - pitkään. Reilusti ylipainoisena on välillä todella vaikeaa yrittää rakastaa itseään sellaisena kuin on, mutta en halua, että tyttärelleni kehittyy kiero ajattelumalli, jossa ainoa ja oikea vartalotyyppi on hoikka ja siro. 

Väittäisin, että tyttäreni on kovilla henkisesti minun muutokseni keskellä. Joten mun on kaikissa puheissani ja teoissani mietittävä tarkkaan ja perusteltava kunnolla valintojani ja päämääriäni. On myös mietittävä miten ja mihin yhteisiin juttuihin on turvallista ja järkevää ottaa lapsi mukaan. 

Vaikka välillä ärsyttää tehtä monia ruokia kotona, niin en voi vaatia muilta perheenjäseniltä sitä, että silloin kun minä noudatan 1400 kalorin ruokavaliota - on heidän päivällisellä syötävä kanssani parsakaalia ja kanaa - elleivät he halua sitä itse. En voi oikeasti vaatia muilta perheenjäseniltä sitoutumista sokerittomuuteen, vaikka tietäisin sen helpottavan omaa missiotani - elleivät he halua sitä myös itse.

Entäs sitten liikunta. Tässä olen huomannut, että paras kirittäjä ja valmentaja ja treenikaveri on mun tytär. Aina valmiina vaikka vesisateessa lähtemään mun kanssa kävelemään ja etsimään Pokémoneja tai toinen meidän tyttöjen juttu on mun PT:n tekemä kotitreeni. Jumppamatot olkkarin lattialle vierekkäin, Yuotubesta jumppamusaa, jumppavaatteet niskaan ja treenaamaan. Meillä on myös lapsille tehty kahvakuula kilon sokeripussista ja muovikassista, ja toimii... Ihan parhautta.

Ihan parhautta olisi myös se, että olisi saanut taottua tyttären päähän sen, että en tee tätä siksi, että haluan olla laiha ja sen myötä rakastettavampi. Haluan olla terve. Haluan lonkalleni vähän lisäaikaa, haluan eroon mun diabetes-, verenpaine- ja kolesterolilääkkeistä. Haluan, ettei muhun koske ihan kokoaikaa ja haluan lisää elinvuosia. Haluan nähdä, kun tyttäreni kasvaa aikuiseksi...  

Kohtele muita niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan vai kohtele itseäsi niinkuin kohtelet muita? 

Tärkein juttu tässä olis oppia rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Halata itseään henkisesti joka aamu ja lausua itselleen että rakastan sinua juuri tuollaisena. Pitäisi olla myötätuntoinen itseään kohtaan. Suhtaudu itseesi ystävällisesti ja lämminhenkisesti myötä- ja vastoinkäymisten hetkellä. Varsinkin vastoinkäymisten hetkellä.

Itselleen on helpompi olla kriittinen, tuntea syyllisyyttä ja olla pahoinvoiva. Toista ihmistä kohtaan on helpompi tuntea myötuntoa. Pitäisi yrittää muistaa mihin pahoinvointi pahimmillaan voi johtaa. Pahoinvointi ainakin minun kohdallani näkyy ihmissuhteissa, syömisessä, liiallisena murehtimisena...suhtautumalla myötätuntoisesti itseensä tällaisina hetkinä voi auttaa pahoinvoinnista ylipääsemiseen. 

Pätisiköhän tässä se kuuluisa lausahdus, että kannattaa ajatella miten kannattaa ajatella... 

Mä aloitan itsensä rakastamisen ketjun nyt tässä. Ota itseäsi olkapäistä kiinni ja sano (äänettömästi jos et tohdi ääneen sanoa) että minä rakastan minua!