Matka kohti uutta minää jatkuu: ÄLÄ NUOLAISE ENNENKUIN TIPAHTAA

MAANANTAI 8.5.2017

Heräsin leikkauksesta hyvin. Mulla on sellainen muistikuva, että olisin siirtynyt salista heräämöön joskus 11 aikoihin. Verenpaineet oli leikkauksen jälkeen kokoajan koholla tyyliin jotain 160/105 tai alapaine enemmänkin, samoin pulssi huiteli välillä jossain 125:ssa. Mulla oli kohtalaisen hyvä olo. Joskin sellaisia pahan olon aaltoja pyyhki miun ylitse - joten pyysin pahoinvointilääkettä ja se auttoikin. Lääkäri kävi jossain vaiheessa kun olin heräämössä, kertomassa että leikkaus sujui kuten oltiin suunniteltu - ongelmitta ja että nyt näyttää sille, että pääsisin keskiviikkona pois sairaalasta. Tänään, siis leikkauspäivänä menee ravintoliuos suoraan suoneen ja suuta saa vähän kostuttaa vedellä. Humahtelin välillä sellaiseen opiaattipaskapöhnäuneen ja heräsin ja oli taas paha olo...   

Kahden aikaan mut siirrettiin osastolle takaisin. Sain soitettua tärkeät puhelut ja laitettua tärkeät viestit - että hengissä ollaan. 

Olo oli onnellinen niinkuin allaolevasta kuvasta voi päätellä.

Leikkauspäivä meni oksennuspussia pidellessä - kertaakaan ei tarvinnut oksentaa, mutta se oli hyvänä kaverina siinä. Oli ihana vaan kellua sellaisessa jossain ja sitten välillä iski aina totuus vasten kasvoja - ei ollutkaan niin kivaa. Kun oli niin sairaan paha olo. Lääkettä tuli milloin mistäkin suunnasta, verenpaineet hipoi pilviä - samoin pulssi. Oliko mulla kipuja - oli. Mulla koski siihen leikkausalueelle ihan sikana. Se, kun joku sanoi, että se on vähän samanlainen se kipu kuin vähän tiukemman vatsatreenin jälkeen - niin ei ole. Ei miun kipukokemuksella. Miuhun sattui ja todella paljon - ja kun oli vielä se pahoinvointi siinä sivussa. 

Kun sen leposykkeen siinä edellisessä kirjoituksessa mainitsin, 74, niin mainitsin sen siksi, koska vatsan alueen leikkkauskomplikaatioista kertoo parhaiten epänormaalin korkea pulssi. Esimerkiksi sisäisiä vuotoja ei tietenkään silmällä näe - niin pulssi on se jota seurataat todella tiuhaan ja tarkasti. Ja mun pulssi oli todella koholla koko ajan. 

Leikkauspäivänä pitäisi olla kaksi tuntia liikkeellä, kivun sallimissa rajoissa. No, mä olin vauhdikkaasta alusta huolimatta aika heikossa hapessa. Tosi väsynyt ja kivulias. Mä en hapettunut kunnolla ja happiviikset oli kokoajan käytössä. Etukäteen eniten pelkäämäni leikkauksen yhteydessä käytetystä hiilidioksidista aiheutuva pistoskipu hartioissa oli lievempi kuin kuvittelin, tai sitten se peittyi vatsan alueen kipuihin. Liikuskelin kuitenkin vähän - pääsin vessaan ja sain siellä tehtyäkin jotain ja mikä kivointa - pesin hampaat. Se muuten uudistaa ihmistä ihan huomattavasti. 

17.22 Oon koodannut kavereille Facebookissa eloonjäämisviestin.

Tässä kohtaa, en tiedä mikä merkitys tällä on mutta pitää huomioida etten ollut saanut omia mielipuolen lääkkeitä kuin sunnuntai-iltana. 

Maanantain ja tiistain välinen yö oli yhtä helvettiä. Toisaalta tuntuu, että nukuin. Toisaalta muhun koski ihan sikana. Mä sain tässä vaiheessa kipuihin vielä Oxanestia ja välillä paracetamolia. Sitten olo oli kuin merisairaalla päärynällä. Oksennuspussi (muuten on kiva että ne on sellaisia pitkulaisia muovipusseja nykyisin, eikä niitä pahvisia kaarimaljoja joista ryllää ohi ihan varmasti) oli toisessa kädessä kokoajan. 

TIISTAI 9.5.2017

Tiistaiaamun kierrolla lääkärit Hulma ja Silvasti olivat hieman huolissaan musta. Lämpö oli alkanut nousta, samoin crp ja leukosyytit. Se mistä ne oli eniten huolissaan oli se pulssi, vaikka se oli yhdellä mittauksella keskisormesta saatukin tuo reilu 80 arvo. Mun yleinen vointi ei ollut alkanut parantua vaan junnasi samassa, mä en jaksanut jutella kenenkään kanssa puhelimessa, mä en jaksanut juurikaan viestitellä somesssa, mä en jaksanut katsoa telkkaria, en Areenasta SKAMia, en kävellä muualla kuin omassa huoneessa...Yleinen vointi junnasi samassa tai jopa hieman heikkeni päivän aikana. Epäilivät keuhkokuumetta. Joten sain lähetteen CTT-tutkimukseen eli tietokonetomografiaan. 

Sen aamupäivän aikana mulla tapahtui jonkinlainen henkinen romahdus. Tajusin, etten pääsekään keskiviikkona pois sairaalasta - en tiedä koska pääsen pois jos tää kerta jotain keuhkista on. Mä oon ihan totaalisen yksin yli 200 kilometrin päässä kotoa. Muhun koski, mulla oli todella epätietoinen- ja toivoinen olo itseni suhteen. Mä halusin kotiin, mulla oli ihan järjetön koti-ikävä. Mut sit kun kotoa joku soitti, mä en jaksanut jutella puhelimessa muutamaa sanaa pidempään. 

Asian laitaa ei yhtään helpottanut se, kun pyysin jossain vaiheessa särkylääkettä (en siis ilman kipulääkkeitä olisi pystynyt liikkumaan ja liikkuminen helpottaisi hengittämistä ja vatsan toimintaa ja edistäisi toipumista ylipäätään) vuorossa ollut sairaanhoitaja sanoi minulle näin: "Yleensä tähän leikkaukseen tulevat potilaat ovat niin hyvin psyykanneet itsensä, etteivät juurikaan tarvitse kipulääkkeitä leikkauksen jälkeen" (vaan lähtevät suoraan vitosen lenkille - jatkoin ajatuksissani) ja multa pääsi itku kun sairaanhoitaja huoneesta lähti. Näin jälkikäteen oon miettinyt, että mitä se oikeasti halusi mulle tuolla viestittää, sitäkö, että olen heikko kun tunnen kipua? Sitäkö että haluan juoksuttaa? Minun käsitykseni mukaan kipukokemus on jokaisella vähän erilainen.

Ravitsemusterapeutti kävi aamupäivllä opiskelijoineen mun luona ja pystyin omaksumaan hänen minun päähän kaataman tiedon. Mä oon lukenut niin paljon tästä aiheesta, että uusia asioita ei juurikaan tullut, joitain täsmennyksiä ehkä ja sitten joitain ristiriitoja mitä pitää sitten kontrollissa selvitellä. 

Mun luona kävi myöskin fysioterapeutti joka toi sen pullon johon piti puhaltaa. Se oli muuten siinä olotilassa kohtalaisen hankala homma, ei meinannut viittä kertaa jaksaa rennosti puhaltaa. Alla ohje kuinka rakennetaan vastapainepuhalluspullo, joka voi auttaa esimerkiksi silloin, jos sulla on vaikka tosi limainen flunssa. Leikkauksen jälkeen vastapainepuhallusta käytetään avaamaan keuhkojen kasaan painuneita rakkuloita, jolloin keuhkoihin tulee ikäänkuin lisää tilaa. 

VESI-PEP ELI VASTAPAINEPUHALLUS

Fyssari oli mun luona vain hetken aikaa, tajusi etten jaksa kauheasti miettiä asioita saati sitten tuottaa jotain kirjallista, koska hyvä että kynä pysyi kädessä. Tarkoitus olisi ollut jutella liikuntatottumuksista, haluista ja mahdollisuuksista. Lupasin jäädä miettimään asioita ja vähän niistä jo juteltiinkin. 

Tässä kohtaa vain muutama ihminen tiesi, miten huonossa kunnossa mä loppujen lopuksi olin, enkä kenellekkään pystynyt puhelimessa mitään sanomaan, kun puhelut meni kyyneleitä nieleskellessä. 

Mun elämänilo katosi sinä päivänä kokonaan. Kirosin leikkauksen alimpaan helvettiin ja itkin sitä, että olin niin tyhmä, että olin moiseen paskaan edes lähtenyt mukaan. Mut silti jossain ihan tosi syvällä sisimmässäni tiesin, että mun puolesta pidetään käsiä ristissä, on laitettu suojelusenkeleitä matkaan - niitä jokaisen omia mun enkelini tueksi. 

Tuossa ylläolevassa kuvassa ei silmissä ilo paljon pilkahda. Odotan siinä pääsyä sinne CTT-tutkimukseen. No, miut haettiin sitten aikanaan sinne ja matkalla juttelin tästä kyyditsemisasiasta hoitajan kanssa, kun lähti työntämään huoneesta pois ensin jalat edellä ja ajattelin että "NONIIN, nyt sitä mennään!". Käänsi sit kuitenkin miut menemään pää edellä ja sehän tuntuikin varsin hupsulta kun ei yhtään tiennyt mihin päin ollaan menossa. Juteltiin siitä sitten matkalla ja poika tai mies se taisi olla kertoi, että esimerkiksi ruotsissa potilaita kuljetetaan jo jalat menosuuntaan, koska siinä tosiaankin näkee itsekin mihin ollaan menossa. Mutta että meillä täällä on käytössä vielä tämä vanha pinttynyt tapa, että vain vainajia kuljetetaan jalat edellä. 

Varjoaine laitettiin tippakanyylin kautta menemään ja se kirvelsi ihan sikana, sit se kone otti miut käsittelyyn. Noin puolessa välissä tutkimusta kun kone oli antanut mulle monenlaisia käskyjä hengittää ja olla hengittämättä tuntui kuin lämmin pissa olisi valahtanut housuun. Jos mua ei olis tästä varotettu, olisin ollut varma, että pissahan se siellä. Mutta varjoaine se siellä vaan lämmitti ja metalli maistui suussa. 

Pääsin kuvasta takaisin osastolle ja päätin, että tästä eteenpäin kestän kivun paracetamolin voimalla ja jätän opiaatit kokonaan pois ruokavaliosta. Koska aloin laskemaan yhteen 1+1. Mä olin ihan älyttömässä kierteessä opiaattien, niistä johtuvan pahoinvoinnin, pahoinvointilääkkeiden, päänsäryn, heikotuksen, huimauksen, ummetuksen ja sellaisen kanssa. 

Vastaus CTT:stä tuli muutaman tunnin päästä ja siellä oli löydöksenä jonkin verran nestettä keuhkoissa ja hieman verenvuotoa haava-alueella. EI SIIS ONNEKSI KEUHKOKUUMETTA!

Ja sain luvan alkaa juomaan jo kulauksia. 

Tässä kohtaa tulee tunne, että pitää kirjoittaa jotain hoitavasta henkilökunnasta. Koska mä olin kaukana kotoa, mä olin käytännössä tuntemattomien armoilla kokoajan - ei ollut ketään kävijää (en olisi kyllä ketään jaksanut ottaa vastaankaan) joka olisi kohentanut tyynyt, repinyt tukisukkia ylemmäs, ojentanut lattialle tippuneen tavaran - ei mitään. Ja mä oon sen verran arka soittelemaan mitään kelloja (koska tiedän, että hoitajilla on tosi kiire kokoajan) että mieluummin oon sitten ilman kuin tunnen syyllisyyttä siitä, että hoitajan lonkkaan tai selkään koskee ne kaikki ylimääräiset mun tipahtaneen oksennuspussin (jota en sitten edes tarvinnut) takia juossut askeleet. 

Toki jokainen valitsee (lähtökohtaisesti) itse ammattinsa ja toimeentulonsa lähteen, siis jos sattuu olemaan siinä onnellisessa asemassa että on töissä.

Niin, siis lääkärit (yli, erikois, erikoistuva, apulaisyli yms..), sairaanhoitajat, lähihoitajat, sairaala-apulaiset (?), röntgenhoitajat, laboratorion verenimijät - ihan huippuja, MUTTA. Niin, en tiedä. Onko kyse palveluammatista vai mistä? Mutta vaihtelut kyllä huomaa. Asiakas joka on osastolla muutaman vuoronvaihdon ajan huomaa sen, minkälainen kemia jollain työparilla on tai onko kemiaa. Se vaikuttaa myös missä vaiheessa työputkea ollaan menossa, onko just tultu vapailta vai onko juuri alkamassa kolmen päivän vapaat. Ne potilaat siellä sängyissä on ihmisiä ja se kohtaaminen jää ihan tosi vähälle. Joidenkin osalta. Osalla on aikaa ilmeisesti omien halujensa mukaan jäädä juttelemaan pidemmäksikin aikaa (ja tää riippumatta vuorokauden ajasta). Mut mikä mun kokemus on. Mä jäin siellä todella yksin. Henkisesti. En lähtenyt sieltä kaveria etsimään, mutta mulla olis voinut olla henkisestikin helpompi olo. Hattua nostan jokaiselle hoitotyötä tekevälle. Ihan jokaiselle. Jokaiselle joka syö eväänsä (banaanijugurtti, appelsiinituoremehu ja mandariini) 1/5 kerrallaan. Pissaa lennossa eikä paljon muita taukoja pitele. 

Kaikkein kaunein kokemus hoitajista oli viimeiseltä yöltä, kun vieruskaveria oksetti. Hoitaja istui koko oksusession ajan (joka muuten kesti) rouvan vieressä, silitteli tätä selästä ja tsemppasi oksentamaan kaiken pihalle. Kyseessä oli nuori mieshoitaja. Tarvittaessa töihin kutsuttava sairaanhoitajaopiskelija. Minä muistan hänestä tämän lisäksi vain lämpimät sormet yöllisiltä mittausreissuilta. Toivon, että hän jaksaa säilyttää tuon asenteen työntekijänä jatkossakin. Erityisen kylmäsormisia ovat laboratorion verenimijät, erityisesti mieshenkilö, joka kertoi aamulla kuulumiset liikenteestä, sattuneista kolareista (Pohjois-Karjalassa satoi noina päivinä vuodenaikaan nähden ihan älytön määrä lunta, räntää, loskaa ja rakeita ja oli pakkasta) ja ulkona vallitsevasta säätilanteesta.  

Silloin tiistai-iltana sain normaalit lääkkeeni ja nukahdin. Yö meni jotenkuten. Silloin yöllä sain vielä viimeiset opiaatit, koska paractamolia ei kuulemma voinut tiputtaa vaikka illan lääkkeen sain vain puolikkaana annoksena ajatuksena se, että myöhemmin voidaan tiputtaa loput. Mutta onneksi hoitaja oli pelinainen ja antoi sitä Oxanestia vain kolmanneksen siitä normaaliannoksesta. Se vei kivun pois ja sain nukuttua, mutta ei tehnyt minulle pahaa oloa. 

To be continued....