Matka kohti uutta minää jatkuu: Kohti toipumista

Keskiviikko 10.5 toinen päivä leikkauksesta

Mä nukuin tiistain ja keskiviikon välisen yön miltei katkottomasti, mitä nyt silloin tällöin heräilin, kun joku kävi mittauksia ottamassa. Onko se niin, että uni paras lääke on. Tosin tässä voi vaikuttaa myös se, että sain omat mielipuolenlääkkeeni käyttöön silloin tiistai-iltana. Mun olo alkoi parantua. Mulla oli vielä tippa kädessä, koska en ollut saanut suun kautta vielä muuta kuin vettä ja mehua. Aamupäivällä letkut kuitenkin irroitettiin siksi aikaa että akka pääsi käymään suihkussa. Ja se oli muuten ihan mieletön fiilis - päästä suihkuun...

Aamulla lääkäri ei vielä antanut lupaa syömiseen, mulla oli arvot edelleen pielessä, mutta en ollut lainkaan niin kivulias kuin aiemmin - tippaletkut laitettiin takaisin kiinni. Ja nyt paikka mihin eniten särki - oli tippakäsi, tietyissä asennoissa. Olin aiemmin tullut sen kanssa hyvin juttuun, mutta nyt meidän välillemme näytti muodostuneen ongelma. 

Iltapäivällä tummahipiäinen Lauri-lääkäri kävi kysymässä, että onko suoli toiminut. No ei ole, että kyllä siellä ilma kulkee, mutta ei mitään sen järeämpää. Lääkäri totesi, että vaikea sieltä on kyllä mitään tullakaan kun ei ole syönyt moneen päivään. Olikohan se merkki tai piiloviesti jostain...

Fysioterapeutti kävi höpöttelemässä mun luona jutut loppuun ja yritin olla niin paljon pois sängystä kuin vain pystyin. Taisi olla silloin keskiviikkona ensimmäiset haparat yritykset katsoa tabletista YleAreenaa, mutta en sitten pystynyt keskittymään. 

Tiedättekös mikä se tämä on? 

Joo, se on kinkkukeitto.  Ja kovasti jos oikein yritti niin kyllä sen sille sai maistumaan. Lääkäri oli siis antanut minulle luvan alkaa syödä! Keskiviikkoillan orgastisin hetki (jos sairaalassa potilaana voi sellaisia kokea) oli kun sain seuraavan ruokalajin eteeni. 

Mustikkakeitto ja MANSIKKAJOGURTTI!!!!!

Tiedättekö nuo sairaalan nokkamukit. Ne on ihan käytännöllisiä ja muuten, mutta se sisältö alkaa pikkuhiljaa maistua sille nokkamukille. Joten olin todella innoissani siitä, että sain jatkossa juomiseni tavallisesta lasista. Niin siis mansikkajogurtti ei ole ikinä maistunut niin hyvälle kuin tuona keskiviikkoisena iltana. 

Määristä sen verran, että aina aamuvelliin asti mulle tuotiin väärän kokoiset ruoat eteen ja niistä piti sitten itse arvioida kuinka paljon pitää syödä. Mä söin kai aina sit jotenkin alakanttiin, kun sain hoitajilta paheksuvia katseita. Tuota wannnabe kinkkukeittoa uskalsin varovasti lusikoida vajaa kymmenen lusikallista, mustikkakeitto hävisi pikkuhiljaa aamuun mennessä ja mansikkajogurtista söin 2/3 iltaan mennessä (sain sen siis eteeni heti päivällisen jälkeen ja söin sitä kolmisen tuntia). 

Vieruskaverilla kävi puoliso kyläilemässä ja vaikka en hajuille itse mitenkään kauhean herkkä ole, muistan kyllä seuraavan kerran jos sairaalaan osastolle jotakin tervehtimään menen, että menen tuoksutta. Noissa olosuhteissa nenä herkistyy. Miä olin vielä kohteliaasti ensimmäisenä iltana kysynyt vieruskaverilta, että onko hän hajuherkkä - että kun on limen tuoksuista suihkusaippuaa - että voinko käyttää...Mun mielestä on vaan kohteliasta missä tahansa missä on muita nenineen, kun hajustettuja tuotteita käyttää, kysäistä että eivät aiheuta hankaluuksia. Kyllä ihmiset sanoo, jos ovat hajuherkkiä ja silloin voi vaikkapa jossain pukuhuoneessa odotella että kaveri lähtee pois ja kun jäät yksin niin sitten suihkauttaa sen deodorantin tai hiuslakan. 

Mä sain illalla mun normilääkityksen ja taas sitä mentiin. Lääkkeet "löi" tajun kankaalle - nukahdin. 

Yöllä heräsin siihen kun vieruskaveri oksensi ja yöhoitaja silitti selästä, että anna tulla kaikki. Ja vaivuin takaisin lempeään uneen. Tää on ihmeellistä, koska mä oon erittäin oksennusherkkäihminen - normitilanteessa mun ei tarvii kuin kuulla kun joku oksentaa niin alkaa itelläki yököttää.

Torstai 11.5 kolmas päivä leikkauksesta

Tästä eteenpäin lukiessa on muutama kuva, jotka saattaa herkimpiä järkyttää ja pari kakkakertomusta. Eli jos oot kauhean herkkä tai syöt samalla, kun luet niin niele näkkileivän muruset nyt, niin et vedä niitä henkeen, kun alkaa naurattaa.

Torstaiaamu valkeni kuulaana, taisi olla pakkasta - ainakin verinäytteenottajalla oli kohtalaisen jääkylmät sormet. Mun paineet oli laskeneet, samoin pulssi. Lämpöä mulla korvasta mitattuna saattoi olla vähän, mutta ei mitenkään hälyttävästi. 

Mä olin käynyt kakalla viimeksi sunnuntaina - reitti oli kyllä selvä, koska pierut meni perille asti. Mä sain aamulääkkeiden kera Magnesiamaitoa, joka kuulemma pehmittää suolen sisältöä ja kakkosen tekeminen saattaisi siis olla helpompaa. Miä sain aamiaiseksi ihanan lempeää velliä, joka oli kuin enkelien tekemää...

Hirveen hankalaa oli alussa opetella se, ettei saa juoda samaan aikaan kuin syö. Mutta tässä linkki videoon jossa demonstroidaan se miksi ei juoda. Tuon videon katsomisen jälkeen ei ole tehnyt mieli samanaikaisesti syödä ja juoda. 

No, torstaihan on lähes poikkeuksetta toivoa täynnä ja todellakin! monessa suhteessa.

Kakkajuttu numero 1. Puolison kanssa paskaa puhuminen

Puoliso soitti mulle aamulla joskus noin tunti siitä, kun olin Magnesiamaitoa nauttinut. Juteltiin ihan muutama minuutti, lähinnä siitä, että aion kysäistä - josko pääsisin tänään pois. Kesken puhelun alkoi kakkosen luona tuntua sille, että sieltä saattaisi tulla jotakin muutakin kuin pierua ja tilanne eteni niin vauhdilla, että puhelu piti jättää kesken lauseen ja "juosta" vessaan ja AH! mikä ihana tunne, kun se kakka monen päivän piereskelyn jälkeen suostuu tulemaan! 

Multa otettiin tippakanyyli pois ja pääsin suihkuun ilman mitään kumihanskoja tai viritelmiä. Oli ihanaa saada virua lämpimän suihkun alla, pestä hiukset molemmilla käsillä...ja tietenkin juuri kun olin vielä kuivattelemassa suihkuhuoneessa, oli tohtori Hulma käynyt etsiskelemässä minua. 

No, vielä kerran sairaalan pyjama päälle ja odottelemaan. En hirmusti uskaltanut huoneesta poistua, kun ajattelin että ristiinhän sitä kuljetaan jos nyt tästä kävelemään lähden. 

Lääkäri tuli ja mun suu levisi hymyyn, kun vointia kysyttiin. Mä vastasin totuudenmukaisesti, että miljoona kertaa parempi kuin eilen tai toissapäivänä. "Saanko mä lähteä tänään kotiin?". 

Sain kotiinlähtöluvan. Myöhemmin päivällä mun luokse tuli erikoistuva lääkäri ja rupesi siinä aprikoimaan, että mitenkähän sen kotiinlähdön kanssa on. Mä olin ensin että mitä hittoa? Mut sit sanoin, että Hulma kävi aamulla tässä ja antoi luvan lähteä, että kyyti tulee illansuussa. Ahaa, siis lääkäri on käynyt jo. No eihän siinä. Alkoi ihan hitonmoinen reseptien kirjoittaminen ja mulla kyydin odottaminen. Ja arvatkaa mitä, se päivä oli ehkä pisin minkä minä olen tässä elämässä elänyt.  

Lounas oli ehkä jännittävin ruoka, mitä olen tähän ikään mennessä syönyt. Mulle ei kerrottu mitä se on, mutta villejä veikkauksia heitin, että maindish oli kanaa...

Mutta ihan hyvältä se maistui. 

Päivän aikana opeteltiin syömään, juomaan, pistämään Klexanea masuun, vaihdeltiin haavalappuja ja katottiin, ettei haavat vuoda...

Mun ylävatsassa keskellä, 5 cm päässä rinnoista on yksi haava, joka on yhdellä itsestäänsulavalla tikillä kiinni, vajaa 10 cm alempana on 4 kahdella tikillä kiinni olevaa haavaa, ne on noin 7 cm päässä toisistaan. Eli 5 reikää, 9 tikkiä. 

Torstaipäivää koitin kuluttaa katsomalla muutamia jaksoja SKAMia Areenasta, pelleilemällä Faceappilla, kävelemällä ja ylipäätään suorittamalla kaikki toimet mahdollisimman hitaasti. 

Viimeinen kuva minusta sairaalan ruskeissa. 

Söin vielä päivällisen sairaalassa, kun kyytiä odottelin. Ajokeli Mikkelistä Joensuuhun oli kuulemma ihan kauhea. Lunta ja räntää satoi ihan älyttömästi. Päivällisen jälkeen vaihdoin omat vaatteet päälle...

Kakkajuttu 2. Ei se ollut pelkkää pierua

Vaihdoin kotivaatteet päälle ja katseeni kiinnittyi housuja vaihtaessa vaaleanvihreittein sairaalahousujen takamukseen. VOIHAN PIERU! Hieno, halkaisijaltaan ehkä 7 senttinen märkäkakkaläntti keskellä takamusta. Ihan ensin piti tarkistaa sänky ja Luojan kiitos sängyssä ei ollut jälkiä. Muistan kävelleeni päivällä käytävällä ja pieraisseeni. Enkä ajatellut sitä sen enempää. Toki ensimmäiset pierut Magnesiamaidon räjäyttämän kaksun jälkeen oli vähän varovaisempia muttei enää myöhemmin päivällä. Ja mä olin kävellyt tässä pelkässä pyjamassa pitkin käytäviä monen monta kertaa. Ilmankos takaa tulevia, jotka miut on ohittanut on naurattanut. Itse asiassa pyjaman yläosa on varmaankin peittänut hanurin mutta mutta... muistan päivän mittaan vessassa käydessäni miettinyt, että miks miä haisen niin pahalle ja ajatellut, että ehkä se johtuu ketoosista tai jostain muusta aineenvaihdunnan jutusta. Mutta se olikin kakan haju....

Klo 17.50

Miut häädetään pois huoneesta, koska heräämössä on ruuhkaa ja olen kotiin lähdössä. Meen päiväsaliin oottamaan, kyydin pitäis olla ihan just perillä. Päiväsali toimii myös henkilökunnan taukotilana, koska osastolla on käynnissä viemäriremontti osassa huoneita. Päiväsalin pöydällä on hylättynä (tai odottaa seuraavaa tauon mahdollisuutta) osittain syöty banaanijogurtti ja appelsiinipillimehu. 

Klo 18.10

Kuulen tutunkuuloiset askeleet käytävästä. En uskalla katsoa ollenkaan. Ei mun ees tarvi, koska tunnen jo läsnäolon. Alkaa itkettää. On ollut niin helvetin ikävä! Miä pääsen pitkästä aikaa syliin, joka miua rakastaa. Joka on myös kaivannut miua. 

Lähdetään ajamaan kotiin. Apteekin ja R-kioskin kautta. Panadolia ja tehojuomaa. Tehojuomat jäi apteekkiin, aion tehdä ne itse - en ole neljästä pienestä pullosta valmis maksamaan yli kymmentä euroa. R-Kioskilta vettä, omppumehua ja juotavaa jugurttia, puoliso haluaa kahvia. Ajattelin sekoittaa veden ja mehun keskenään. Ensimmäinen virhe ja opiksi itselle. Lue etiketti. Lähdevesi - kevyesti hiilihapotettu. FAIL! No, ravistelin hapot pois ja lantrasin mehun. Tästä selvittiin.  

Lumisade oli jo loppunut, tiet olivat kuivat ja aurinko paistoi. Ihan sieluun asti. Kotimatka.