Matka kohti uutta minää, matkan viimeisen vaiheen(?) aloitus: LEIKKAUS

Noniin. Niinkuin Ismo Leikola on joskus letkauttanut, voi tuolla suomen kielen kukkasella pärjätä pitkälle. Tässä tapauksessa se tarkoitti siis sitä, että kuukauden mittainen eneily on kunniattomasti saatu päätökseen ja matka Pohjois-Karjalaan Siun Soten Silvastin Sepon ja Hulman Tanjan hoiviin voi alkaa. Tekstiin on liitetty autenttista kuvamateriaalia muunmuassa sairaalan alushousuista, joka saattaa herkimpiä lukijoita järkyttää...

Eneily sujui arkisin ihan jees. Salaatit (se puoli kiloa päivässä!) oli simppeleitä, annoin itselleni niissä anteeksi ja käytin kohtuullisesti (oikeasti) salaattikastiketta mausteena. Muutama patukka meni kuukauden aikana ja käytössä oli kanakeitto, kasviskeitto, banaani-caramelpirtelö ja vanhalla päiväyksellä olleita suklaa- ja mansikkapirtelöitä. Mun eneenhän ajallisesti sattui sekä pääsiäinen (ei niin paha) ja vappu (paha). Suklaata maistoin pääsiäisenä sillai snadisti pienen nokareen ja vappu voi vappu sentään. Vappuna munkki vei voiton minusta. Mutta psykiatriystäväni antoi minulle synninpäästön sen suhteen ja sanoi, ettei Seppo löydä sitä leikkauksen yhteydessä mun suolistosta. Viimeisellä viikolla töissä, kun tykyiltiin Kaihunlampea ympäri, niin sen jälkeen syötiin viimeinen ateria aivan loistavassa lounasravintola Vinossa. Ihan viimeisen aterian söin puolisoni kanssa sunnuntaina matkalla Joensuuhun, niinkin romanttisessa paikassa kuin Varkauden McDonaldsilla... kananuggetteja ja cokis zeroo.... (näistäkään se Seppo ei muuten maininnut leikkauksen jälkeen).

Mitkä oli tunnelmat silloin viikonloppuna? No pelotti ihan tosi paljon. Mua itketti. Mulla oli rauhallinen olo. Tuli paniikki. Mua itketti. Mutta miun mies kesti sen kuin nainen! Se otti syliin, sanoi että on ok pelätä, antoi luvan olla omissa ajatuksissa. Viettää niitä viimeisiä hetkiä tällaisen minän kanssa. Ja vielä siellä sairaalassa se kaivoi salaisen aseensa huumorin kun meinasin panikoitua ihan kunnolla ja olin ihan hepakassa. Enkä olis tahtonut jäädä. Koska pelotti. Se etti miulle ystävällisiä piirteitä hoitajista, piti kädestä, piti sylissä, halasi, suukotti, rauhoitti. Jos olisin joutunut menemään omin päin ja yksin sairaalaan - en olisi varmaankaan päässyt osastolle asti. 

Asetuin taloksi. Ja sain vielä viimeisen aterian (kuvassa ylhäällä vasemmalla)... 

Haastattelun yhteydessä sain vielä kortin, jolla saan ehkä jatkossa lasten annoksia ravintoloissa, mutta mikä tärkeintä kertoo ammattilaisille jos vatsan alueen ongelmien takia hoitoon joudun sen mikä minulle on tehty. Hoitajan kanssa käytiin läpi vielä monia asioita ja mainitsen tässä nyt haastattelun loppuvaiheille mitatun leposykkeen joka oli 74. Palaan tähän myöhemmin. Olin myöskin ladannut puhelimeen parin viikon ilmaiset äänikirja/lukulaite sovellukset jota silloin illalla kuuntelinkin jonkin aikaa, mutta siihen se sitten jäikin... koska... no sekin selviää teille myöhemmin....

Asettelin itseäni taloksi, asensin tärkeimmän eli älylaitelaturin seinään ja jos sairaalassa joudutte olemaan niin valitkaa oikeasti tarpeeksi pitkällä johdolla oleva, mulla oli meidän talon pisin ja se kyllä helpotti toimintaa... Mutta joo, en ollut älynnyt ottaa omia Nutriletteja mukaan sairaalaan joten kuvassa ylävasemmalla olevilla mentiin. Laihaa päärynämehua, etäisesti appelsiinille maistuvaa Nutridrinkkiä ja teetä (ilman sokeria tietty). 

Tässä on toisesi viimeinen kuva minusta ennen leikkausta. Sain rannekkeen jolla pääsin kuin pääsinkin melkein kaikkiin laitteisiin ja kuva pienen pienestä televisiosta, josta kiitos naapurisängyn rouvan, kuuli ainakin kaiken vaikkei kuvaa aina meinannutkaan erottaa. Iltapalaksi sain vielä maukkaat Nutridrinkit ja kupillisen teetä. 

Aamulla niipukkaiden muutaman tunnin yöunien jälkeen heräsin itselleni melkomoisen poikkeukselliseen aikaan. Tai no. 

Mun leikkausaika oli 7.45 ja sain esilääkkeen 7.15 sitä ennen kuitenkin mulla oli yllättävän rauhallinen olo, koska mä olin a) itse rukoillut b) mun puolesta oli rukoiltu. Tapasin myös toisen leikkaavan lääkärin silloin aamusella ja oltiin samaa mieltä leikkauksesta - että mitä on tultu leikkaamaan ja että leikataan. Aamu meni vauhdilla, ei ehtinyt hirveitä ajattelemaan 

Sain päälleni hiton hienot alushousut, takaa auki olevan leikkauspaidan ja tukisukat. Ai että tunsin itseni varsin kauniiksi. 

Hetki ennen leikkausta. Ei naurata muttei itketäkkään...

Leikkaussaliin mennessä en hirmusti vitsaillut (mietin matkalla, että miksi potilaat kuljetetaan täysin luonnottamasti pää edellä joka paikkaan, ettei voi nähdä minne mennään, tästä juttelin yhden hoitajan kanssa myöhemmin, palaan siis asiaan), siellä oli kylmä, hitosti porukkaa, miut sidottiin kiinni siihen pöytään jaloistani (leikkaus tehtiin miltei seisovassa asennossa), ajeltiin pöydällä siihen seisovaan asentoon ja takas pitkälleen (pääsin siis laitteisiin), ihmiset halus tökkiä miuhun jos jonkinlaista neulaa ja piuhaa ja sitten tuli setä joka sanoi että tää aine vähän kirveltää tuossa kädessä ja niin se kyllä tekikin. Sitten se antoi kasvoille sellaisen kumisen kellertävän maskin ja sanoi. "Myö varmmaan voiddaan sannoo hyvvee yötä." Muistan hymyilleeni, koska ajattelin, että lohkaisen vielä jotain nerokasta. "Hyv...."

To be continued....